Voiko minimalismista valmistua?

Nuorena kuljin farkuissa ja nahkarotsissa. Kun nahkatakit tulivat muotiin ja niitä tuli myyntiin kaikkialle Henkkamaukkaa myöten, lakkasin käyttämästä omaani.
Tavaramerkistäni oli tullut trendi. 

En minä mitään päätöstä luopumisesta tehnyt, mutta jostakin syystä synnynnäinen ominaisuuteni on uida vastavirtaan.

Olen kyseenalaistaja ja heittäydyn helposti vastarannan kiiskeksi omiakin mielipiteitäni vastaan. 
Jos ”liian” moni on kanssani samaa mieltä, käännän kelkkani, kyseenalaistan ja kysyn, mitäpä jos me kaikki olemmekin väärässä?

Yksinkertaiseen, minimalistiseen ja omalla kohdallani joiltain osin jopa askeettiseenkin elämäntyyliin uskon edelleen. Sekin on syntymäominaisuus, jonka en usko koskaan muuttuvan.

Arvannette mihin pyrin?

Minimaattorilla alkoi nyt seitsemäs vuosi, mutta kuten olette huomanneet, en ole kirjoittanut viimeisen vuoden aikana montaakaan postausta. 

Matka minimalismiin on matka materiakeskeisyyteen?

Aikoinaan iloitsin kuinka Marie Kondo popularisoi tietyllä tavalla minimalismia, vaikkei se hänen tarkoituksensa ollutkaan. Hän herätti kuitenkin miljoonia ihmisiä pohtimaan tavarasuhdettaan ja kuluttamistaan. 

Vaikken konmarituksesta innostunutkaan, niin japanilaisuutta kovasti fanittavana ja maassa paljon aikaa viettäneenä allekirjoitin kyllä monet Kondon (silloisista) ajatuksista. 
Etenkin sen, että tavaraa pitää kunnioittaa ja kohdella hyvin.

Kun tavara ei ole jotakin, jota ostetaan harkitsemattomasti ja heitetään pois kyllästyessä, ollaan oikealla polulla. 
Kritiikkini konmaritusta kohtaan ei kohdistukaan itse metodiin, vaan sen lieveilmiöihin.

Osa marittaneista siirtyy pysyvästi harkitumpaan kuluttamiseen, mutta osa palaa vanhaan. 
Kenties ostaa poisheitettyjen tavaroiden tilalle uudet.

Toiset siirtyvät kohti minimalismia. 
Minimalismiblogeja on tullut lisää, Facebookissa aiheeseen liittyvien ryhmien jäsenmäärät kasvavat. So far so good. 

Mutta. Yksi kerrallaan minimalismiryhmät siirtyvät kohti tavaran raivausta. 
Extremempi porukka perustaa uusia ryhmiä sitä mukaa, kunnes väsyvät.
Itselleni on käynyt vähän näin.

Mitä on materian jälkeen?

Yritin sitkeästi puolustaa minimalistista elämäntapaa sellaisena kun sen itse näen. 
Sitä minimalismia, jossa keskitytään olennaiseen ja karsitaan elämästä kuormittavia tekijöitä. 
Opetellaan elämään tässä hetkessä. 

Ei niin, etteikö tulevaisuutta suunniteltaisi, vaan niin, että muistetaan nauttia siitä mitä nyt on. Kaikista jo toteutuneista saavutuksista ja ennen kaikkea siitä, että tämä pieni hetkeni tässä on hyvä.
Juuri nyt on hyvä, minä elän ja olen siitä kiitollinen. 

Minulle tavaran karsiminen on materiaan keskittymistä siinä missä muukin materiakeskeinen elämä. Joukot kuitenkin päättävät. Jos minimalismi nähdään jo ostetun tavaran hävittämisenä, niin sitä se sitten on. 

Älä ymmärrä väärin. Tunnistan täysin tarpeen rakentaa itselleen rauhallinen ympäristö tavaraa karsimalla. Kuulun niihin, joita levoton ympäristö kuormittaa aivan valtavasti. 
Kun viimeinen vuosi on mennyt tiiviisti kotona, suurin stressin aiheuttaja on ollut kaikki esineet ympärilläni. 

Kun olemme asuneet Belgradin kodissamme jo pitkään, harkitsen puolivakavissani jonkin tyhjän valkoisen huoneen vuokraamista. 
En voi vaikuttaa vuokranantajamme omaisuuden määrään asunnossamme, joten välillä suljen silmäni ja mielikuvittelen yksiön, jossa on vain patja lattialla ja lamppu katossa. 
Mielikuvakin rauhoittaa.

Siinä missä tavara ympärilläni kuormittaa, huomaan kuormittuvani myös siitä puhumisesta. Huomaan tavaran karsimisen ympärillä pyörivän keskustelun ja kuvien näkemisenkin vaikuttavan negatiivisesti mielialaani ja sen vuoksi en juurikaan enää käy Facebookin ryhmissäkään. 

Erakkoaika

Olen palannut jollakin tasolla siihen yksinäiseen minimalismiini, jota elin ennen someaikaa. 
Aikaan, jolloin minimalistinen elämäntapa sai aikaan lähinnä silmien pyörittelyä, joten ei siitä viitsinyt kauheasti ääneen puhuakaan. 

Ehkä tämä hiljaiselo on ollut itselleni se askeettinen munkinkammio. 
Ainakin olen keskittynyt kirjoittamaan omassa rauhassani. 

Samalla minulla on ikävä teitä ihania lukijoitani, joiden kanssa on syntynyt hedelmällisiä keskusteluja aiheesta. Etenkin juuri siitä itselleni erityisen tärkeästä kysymyksestä mitä minimalistisen elämäntavan avulla voi saavuttaa. 
Se kun on perisyy omaan minimalismiini visuaalisen hälyn minimoimisen lisäksi. 

Mutta minun on myös pakko hyväksyä se tosiasia, että teitä kiinnostaa kuitenkin eniten mitä tavaroita omistan, mitä ostan ja hävitän. Mikä on se määrä, jolla pärjää.

Toissavuonna laskin tavaramme myydessämme kotimme ja varastoidessamme tarpeelliseksi kokemamme odottamaan pysyvää kotia. 
Kirjoitin tuosta operaatiosta ja siitä kuinka mekin karsimme tavaraa. 
Sen jälkeen tuli tunne, että en jaksa edes ajatella, saati kirjoittaa tavarasta. 

En saanut kirjoitettua tänne edes perinteistä ostot & poistot -listaani vuodelta 2019. 
Pidän edelleen kirjaa kaikesta tavarasta, joka käsieni läpi kulkee. Siitä on tullut vuosien varrella rutiini, jota en edes sen kummemmin ajattele. 

Näin hiljaiselon jälkeen ajattelin, että voisin taas vetäistä koosteen kokoon, kun niistä kerran olette tykänneet. Ehkäpä tänä vuonna jaksan kirjoittaa muutenkin edes silloin tällöin. 
Jopa vähän tavarasuhteestani ja siitä mitä omistamme. Mutten lupaa. 

Tänäänkään en ostanut mitään

Ei tuo virtuaalinen tavaraähky kuitenkaan ole ainoa syy, jos edes merkittävin, sille, etten ole kirjoittanut sinulle rakas lukijani. 

Jouduin pohtimaan, mistä kirjoittaisin: Siitäkö, etten tänäänkään ostanut mitään?
Onko kaikki oleellinen minimalismista sanottu jo moneen kertaan?

Niin moni muukin bloggaa nykyään minimalismista ja sitä liippaavista aiheista, että ehkäpä tekin kuulisitte jo mieluummin uusien ihmisten ajatuksia. Vasta matkalla minimalismiin olevien polku olisi kenties parempaa vertaistukea, kuin oma aika poikkeuksellisen askeettinen nomadielämäntapani.
Itsekin tykkäisin seurata samanhenkisten taivalta.

Tosiasiassa keksin kyllä aina ideoita juttuihin ja niitä on puhelimeni muistiinpanot pullollaan.
Yksinkertainen syy kirjoittamattomuuteen on siinä, että viime vuoden rajoitusten vuoksi olen istunut kotona. 

Olen joutunut käyttämään aikaa etsiäkseni korvaavia töitä, kun sattuneesta syystä matkustamisesta kiinni olevat työni ovat olleet jo vuoden verran tauolla. 
Olen käyttänyt tilaisuuden hyväkseni opiskelemalla uutta ja kirjoittamalla matkablogini puolelle niitä tarinoita, joita en ole aiemmin ehtinyt työstää.

Kirjoittaminen on laji, jota ei yksinkertaisesti voi tehdä kellon ympäri, jos aikoo kirjoittaa yhtään kelvollista tekstiä. 
Siksipä olen joutunut hyväksymään sen tosiasian, etten ehdi jakaa ajatuksiani Minimaattorin puolella kovinkaan usein.

En halua kirjoittaa jotakin vain siksi, että blogiin kuuluisi kirjoittaa tietyllä tiheydellä. 
En halua ylipäätään tehdä mitään siksi, että niin muka kuuluu tehdä. 
Eipä se ole sellaisia askelmia tämä omituinen elämäni mennytkään, mutta se on kulkenut juuri minun näköisiäni polkuja. 
Siinä on myös syy, miksi haluan jatkaa Minimaattoria, edes satunnaisesti. 

Haluan tsempata sinuakin löytämään oman näköisesi elämän. 
Oli se haave sitten mikä vain. 
Minimalismi ei ole päämäärä, se on tie. 
Se on väline päästä tavoitteeseen. 
Kuten muutkin ajatuksia selkiyttävät ja keskittymistä helpottavat menetelmät.

Tässäkö tämä nyt oli?

Mutta se suurin syy. 
Tajusin, että oma minimalismini on valmis. 

Miten minimalismi voi olla valmis?
Eihän elämäkään koskaan ole, ennen kuin se päättyy.
Eihän minimalismista valmistuta. 

Niin se silti on. Olen saavuttanut sen elämän, josta silloin teininä haaveilin. 
Sen, johon uskoin pääseväni kun omistaisin vain neljä muuttolaatikollista tavaraa. 
Aikaa meni kolmekymmentä vuotta, mutta tarkoituskaan ei ollut pyrkiä hampaat irvessä tavoitetta kohti, vaan elää ja kasvaa matkan varrella. Pikatietä ei ole. 

Miten voisin enää kirjoittaa minimalismista, 
kun en ajattele erikseen minimalismia. 
En ajattele erikseen elämääni. 
En ismejä.
En halua lokeroida mitä tämä elämäni on.
Tämä on minun elämäni. 
Tässä, juuri nyt, on hyvä. 

Että valmista tuli. Oho. 
On aika miettiä mistä sitä seuraavaksi haaveilisi.
Unelmia täytyy olla, silloinkin kun nyt on hyvä. 
Ihminen on kehittyvä eläin.

Minimalismi on elämäntapa, muttei itseisarvo, tavoite ja päämäärä. 
Se tukee polkua kohti omia tavoitteita, mutta se ei itsessään tuo onnea. 
Minimalismi, kuten meditointi, auttaa keskittymään olennaiseen, karsimaan sen mikä ei ole tärkeää ja keskittymään siihen mikä on.

Se on ajan antamista tärkeiden asioiden pohdiskelulle. 
Siinä piilee koko minimalismin salaisuus. 

Ennen kuin lähtee lapioimaan omaisuuttaan roskikseen, on hyvä tiedostaa miksi niin tekee. 
Mitä se mahdollistaa? Mikä on päämäärä? (Muu kuin tyhjät kaapit).

Keskittymällä tavaran karsimiseen, koittaa lopulta tyhjyys.
Kodin lisäksi mielessä. 

Tämän pitkän pohdinnan käytyäni olen taas valmiimpi kirjoittamaan aiheesta.
Siis jopa niistä tavaroista. Ainakin silloin tällöin. 
Kutsutaan vaan sitä minimalismiksi ja yksinkertaiseksi elämäntavaksi jatkossakin. 

Ehkä minun tehtäväni sittenkin on muistuttaa mitä minimalismi on. Ehkä kuitenkin voin auttaa jokusta muutakin saavuttamaan sen haaveillun elämän. 

Kiitos kun luit tekstini. 
Kerro kommenteissa millaisia ajatuksia mietteeni sinussa herättivät. 
Voit myös kertoa mistä haluaisit lukea lisää. Poikkean kirjoittelemassa täällä silloin tällöin. 
Jos haluat kuulla kuulumisiani useammin, poikkea matkablogini puolelle.

Edit. 08.02.23 Valitettavasti blogia uudelle alustalle siirtäessä tämän (ja muutaman muun) postauksen kohdalla tapahtui koodivirhe ja tähänastiset kommentit katosivat. Olisin mielelläni pitänyt ne täällä mukana herättämässä keskustelua, eikä tarkoitukseni ollut missään nimessä poistaa niitä.