Minimalismi on kyseenalaistamista, enkä nyt tarkoita muiden ihmisten ajattelun tai vallitsevien käytäntöjen kyseenalaistamista. Minimalismi on omien ajatusten kyseenalaistamista ja itsetutkiskelua.
Minimalismi on jopa minimalismin kyseenalaistamista.
Oletko koskaan pannut merkille, kuinka usein ajattelet olevasi tietynlainen ihminen tai varsinkin millainen et ole? Väittäisin, että jollakin tasolla joka päivä, vähintään alitajuisesti.
Nämä ajatukset syntyvät paitsi toiveistamme olla tietynlaisia, myös uskomuksista, ettemme osaa jotakin riittävän hyvin.
Omaan minimalismiini kuuluu myös opetella asioita, joita en ole aiemmin hallinnut ja joita olen pitänyt jopa turhina.
En voi harrastaa liikuntaa koska
Minä uskoin lapsesta asti pitkälle aikuisuuteen olevani antiliikkujan perikuva.
Kunnes oivalsin, että vaikka en harrasta joukkuelajeja tai käy salilla, hyötyliikun paljon enemmän kuin useimmat ihmiset.
Kävelin pitkätkin matkat ja aikoinaan valokuvaajan työni oli varsin fyysistä: roudasin kymmenien kilojen kuvauskalustoja lukuisia kertoja päivässä.
Nomadiaikoina kuvioihin tulivat jooga ja patikointi. Molemmat lajeja, joista pidän, mutta joiden harrastamiseen ei ollut aiemmin mahdollisuutta, ainakaan säännöllisesti.
Tajusin, etten ole rapakuntoinen ollenkaan.
Tai siis en ollut.
Heti oivallettuani tämän, tulivat koronavuodet, kotona käkkiminen ja koronakilot.
Mutta kyllä se liikkuvainen ihminen taas löytyy, kun vähän kaivelee kilojen alta.
Kosmetiikka on turhake
En osaa meikata. Nuorena aikuisena käytin silmämeikkiä, vähän vanhempana huulipunaa (koska se on maailman helpoin tapa näyttää edustuskelpoiselta nopeasti), mutta mistään meikkivoiteista en tajua hölkäsen pöläystä. Nomadielämän myötä ripsarikin jäi repun pohjalle.
Ihoni on aina ollut rutikuiva. Siitäkin huolimatta olen painellut menemään vesipesulla ja perusnivealla.
Jossakin jutussani kirjoitin (pahoittelen, en muista enää itsekään missä), että äitini muistutti lempeästi, etten ole enää teini, ja osti minulle 45-vuotissyntymäpäivälahjaksi ihonhoitosetin.
Jouduin kysymään muutamaankin otteeseen neuvoa – missäs järjestyksessä nämä nyt kuuluikaan naamaan laittaa ja käytetäänkö näitä kaikkia joka päivä.
Alkuun vähän tuskastuttikin, mutta päätin ottaa käyttöön uuden ajatusmallin. Tämän kuuluu olla hemmottelua, tämä on kivaa.
Pian iho lakkasi kiristelemästä ja oivalsin, että näiden käyttäminen on oikeastikin kivaa. Lupasin itselleni ostaa uudet purkit tilalle, kun ensimmäiset loppuvat.
Sitten iski taas minimalistiminä: nääh, ei nämä nyt niin välttämättömiä ole, ja laiska aliostajaminä: en saanut mentyä ostamaan uusia.
Vähitellen unohdin, millaisia tuotteita edes kuuluisi ostaa. Ja miten niitä käytettiin.
Kyseenalaistan oman ajatteluni
Isoimpana taustalla oli kuitenkin juurtunut ajatteluni siitä, että kosmetiikka on turhaa ja minä en ole meikkaava (tai ihoa hoitava) ihminen.
Mutta miksi? Miksi minulle ei kuuluisi ihonhoito ja miksi se taas kuuluisi jollekin muulle?
Mistä nuo määritelmät ja lokeroinnit syntyvät?
Vaikka olisinkin joskus ollut sitä tai tätä, miksi sen pitäisi olla kiveen hakattu totuus koko elämäni?
Tärkeintä on, että ajatteluaan voi muuttaa, tapojaan kyseenalaistaa.
Omalla kohdallani kosmetiikan ostamisessa on tietysti kyse myös minimalismistani. Arvoistani – siitä, etten halua ostaa turhaa.
Mutta eihän niitä ihovoidepurkkejakaan tarvitse kaapillista kerätä. Vai onko niin, että siinä antaa pirulle pikkusormen ja ostettuaan yhden ihovoiteen niitä on kohta kaksitoista erilaista?
Minimalismin vangiksi ei pidä jäädä
Mikä tärkeintä, minimalisminkaan vangiksi ei saa jäädä. Minimalismin kuuluu olla elämänlaatua parantavaa, ei rajoittavaa.
Se, että elän minimalistisesti, ei saa määritellä minua ihmisenä.
Olla minimalisti. Mitä se on?
Julkiminimalistina eläminen on sellaistakin, että myös ulkopuoliset määrittelevät ja lokeroivat. – En ole oikea minimalisti, jos omistan sitä tai ostan tätä.
Vaikka olen minimalismissani aika extreme, kyseenalaistan senkin.
Minimalismi ei ole uskontoni, eikä vankilani.
Vaikka en osta juuri mitään, iso osa ostamattomuudestani on silkkaa laiskuuttani, joka on helppo jemmata minimalismin taakse.
Yritän opetella ostamaan edes tarpeellisen.
Yritän opetella myös ostamaan jotakin, mitä en välttämättä tarvitse.
Ihan vain vaikka hemmotellakseni itseäni.
Ja oppiakseni pitämään sellaisia asioita hemmotteluna.
Tiedän, että tätä blogia lukee moni vasta minimalisminsa alkutaipaleella ja kaipaa tukea vaikkapa ostolakon aloittamiseen. Jos sinä olet tässä vaiheessa, älä ymmärrä väärin.
En kehota jatkamaan shoppailua tai ostamaan turhaa.
Mutta kannustan kyseenalaistamaan kaikki luutuneet käsitykset, joita sinulla itsestäsi on.
Meillä jokaisella on sellaisia.
Sinulla se voi olla vaikka uskomus siitä, ettei raha pysy näpeissäsi tai et pysty elämään kera pienemmän tavaramäärän. Kyse on kuitenkin vain opituista uskomuksista.
Sinä voit oppia kuluttamaan vähemmän siinä missä minä voin oppia ostamaan uusia vaatteita hajonneiden tilalle (ja olemaan päätymättä aina naurettaviin tilanteisiin kun en omista edes yksiä housuja).
Miten tullaan minimalistiksi
Kiinnitän usein huomiota siihen, kuinka ihmiset kertovat alkavansa minimalisteiksi.
Ikään kuin he olisivat kääntyneet kristinuskoon tai mihin tahansa uskoon.
Olen jonkin sortin syntymäminimalisti, mikä tarkoittaa sitä, etten yksinkertaisesti kestä tavarakaaosta ympärilläni. Se on ominaisuus.
Eikä se tee minusta millään tapaa parempaa ihmistä.
Minimalistiksi ryhtymisen käsite vaivaa minua yhdestä syystä.
En väitä, etteikö minimalistisempaa elämäntapaa voisi opetella. Totta kai voi ja on oikein mainiota, jos yhä useampi pohtii kulutustaan kriittisesti.
Mutta mitä tarkoittaa minimalistiksi ryhtyminen? Tuo pitää sisällään lokeroivan ajatusmallin siitä, että minimalismi on määriteltävissä ja aito minimalisti on ______. (Täydennä haluamallasi tavalla.)
Asketismista hemmotteluun
Luin aikoinaan jutun nuoresta länsiafrikkalaisesta miehestä, joka käytti huomattavan paljon ihonhoitotuotteita. Tämänkin taisin jo kertoa jossakin aiemmasta postauksessani, mutta toistan silti, koska tämä on ainakin itselleni merkittävä tarina ajattelutapojen muuttamisessa.
Jutun mies eli paikalliseen tyypilliseen tapaan isossa perheessä. Hänen ainoa oma hetkensä oli se, kun hän tuli pesulta ja sai pukeutua yksin muutoin jaetussa makuuhuoneessa.
Hän koki tämän pienen hetken omana hemmotteluaikanaan ja käytti sen hyväkseen ihovoiteita keholleen levittäen.
Tämä tarina on jäänyt mieleeni. Ei länsiafrikkalaista elämäntapaa kuvaavana – itsekin olen työskennellyt noilla kulmilla – vaan tuon hemmottelun opettelun näkökulmasta.
Olen aika levoton tapaus ja tunnustan jämähtäväni läppärin äärelle kirjoittamaan tolkuttomiksi tuntimääriksi. Tarvitsen sille vastapainoa kipeästi.
Oma minimalismini onkin nimenomaan hidastamisen oppimista.
Mutta miten sen oppisin?
Ne jooga ja patikointi toimivat, mutta vain muualla kuin kotona.
Meditointi, kyllä, mutta ei.
Tällä mielellä meditoinnin yrittäminen on lähinnä vitsi.
Kyllä, olen kokeillut.
Kaikenlaisia laskemisiakin nukkuakseni.
Sata lammasta siellä, kymmenen tiiltä täällä, hiialahiaala hoi.
Diagnoosia ei ole, mutta olen jokseenkin varma, että jokin kirjo minulla on. Oli mikä hyvänsä, tämän rauhattoman pään ja levottomien jalkojen kanssa on opittava elämään.
Luulen minimalismini kumpuavan juurikin tältä taustalta.
Tarvitsen jotakin rauhoittavaa ja olkoon se mieluummin jotakin muuta kuin kemiallista lääkitystä.
Enkä nyt tarkoita väheksyä millään tavalla lääkkeitä käyttäviä.
Pyrin löytämään luomukeinoja, jotka ovat toteutettavissa arkena, jokaisena päivänä, kotoa poistumatta. Rauhoittavaa tekemistä, jos tekemättömyys on liian vaikeaa.
Tässä kohtaa kuvioihin astui kosmetiikka, tuo pinnalliseksi parjattu turhake.
Vaikka minimalismi rauhoittaa levotonta mieltäni, kenties itsensä hemmottelu tekee sen sitäkin paremmin?
Rentouttavia kylpyjä
Kävin terveystarkastuksessa tuossa, kröhöm, ihan juuri 20 vuotta sitten. Sinne määräsi lääkäri, joka oli (sivulöydöksenä) huolissaan verenpaineestani. Laajemman tarkastuksen tehnyt lääkäri oli fiksu. Hän kyseli elämäntilanteestani ja tarinani kuultuaan totesi, että eipä ole ihme, jos verenpaine on aavistuksen korkealla.
Lääkkeeksi hän määräsi lämpimiä kylpyjä.
Kylpyammetta ei ole uudessakaan kodissamme, mutta Japanin reissuillani olen pyrkinyt noudattamaan ohjetta onseneissa kylpien.
(Näitä matkatarinoita voit muuten lukea Please be seated for takeoff -blogista.)
Mutta eihän sinne Japaniin aina pääse. Eikä edes kylpyyn tai saunaan.
Yksi asia, johon kiinnitin aina japanilaisissa onseneissa tai sentoissa huomiota, oli ihonhoito.
Siinä missä itse hinkkasin ihoni kuivaksi pyyhkeellä, pukeuduin nopeasti ja häivyin, japanilaiset naiset istuivat kylpemisen jälkeen peilin eteen purkkiarmeijan kanssa.
Tunnustan ajatelleeni tuota turhakkeena, mutta koska pyrin kyseenalaistamaan omia ajatuksiani, kyseenalaistin tämänkin.
Tunnen koneöljyt paremmin kuin ihoöljyt.
Mutta jos metalli kaipaa voitelua, miksi ei ihmisen naamanahkakin?
Olen sortunut ajattelumalliin, jossa tekniikka on tärkeämpää kuin, niin, “naisten hömppä”.
Ehkä tarve ei edes ole voitelu, vaan levollinen hetki. Sitten toisaalta…
Kosmetiikan opettelua
Kuiva naama. Ärsyttävän kiristävä naama.
Belgradilainen Momo Kapor totesi kirjassaan, että keväisin tekisi mieli kuoria kirvelevä naamanahkansa ja heittää se roskikseen. Belgradin kevättä voisi tuskin osuvammin kuvata!
Belgradin ilmanlaatu on talvisin umpisurkea. Yksi maailman pahimmista.
Keuhkot köhivät ja naama kärsii.
Ilmansaasteita vastaan tehty kosmetiikka olisi taatusti järkevä valinta. Jos ei olisi näin laiska huolehtimaan naamanahastaan.
Ihoni on aina ollut rutikuiva ja Belgradissa asuessa ongelma on vain pahentunut.
Asialle on todellakin tehtävä jotakin.
Meiltä on noin kolmen minuutin kävelymatka belgialaisen DM-ketjun kauppaan.
Sieltä saa edullisia kempparitarvikkeita ja tunnettujen kohtuuhintaisten brändien tuotteita.
Olen käynyt siellä viimeksi kolmisen vuotta sitten.
Silloin ostin pullollisen japanilaisen brändin hyaluronihappoa.
En tiedä olisiko joku muu merkki tai tuote ollut parempi vaihtoehto, minä ostin tämän, koska pullo näytti nätiltä.
Seuraava vaihe on opetella käyttämään kosmetiikkaa.
Minimalismi ei vaadi täydellisyyttä
Kirjoitin tämän jutun luonnoksen Belgradissa 24.3.2024.
Sen jälkeen olen muuttanut Suomeen, en muista vieläkään hoitaa ihoani säännöllisesti, mutta olen käyttänyt muutaman kerran kirkkaanpunaista huulipunaa.
Siellä DM:n liikkeessä en käynyt enää ennen Serbiasta lähtöäni. En käynyt myöskään tämän vuoden maaliskuun Saksan-matkalla, vaikka tuollaisen putiikin ohi havaitsin Berliinissä kävelevänikin.
Minimalismi ei edelleenkään ole tuonut minulle rajattomasti aikaa ja viimeiset pari vuotta ovat olleet hektisiä. Elämä on muuttunut jälleen paljon ja se on vaatinut työstämistä.
Ajatukset jäävät usein pinnallisiksi, vielä useammin kokoan muistini syövereihini aiheita, joista haluaisin aivan ehdottomasti kirjoittaa, mutten siltikään ehdi. Lopulta en muista enää omia ajatuksianikaan.
Minimalismi ei tuo zeniläistä mielenrauhaa, jos lipsuu haalimaan liikaa tekemistä, eikä anna aivojen levätä.
Tämä artikkeli olkoon mallina keskittymiskyvyttömyydestä, luovan prosessin kulusta ja siitä, miltä teksti voi näyttää, ennen kuin istuu kurinalaisesti karsimaan rönsyjä.
Minimaattori on blogeista lempilapseni, mutten kuitenkaan “koskaan” kirjoita tänne.
En halua suhtautua tähän työnä, kuten muihin kanaviini.
Tänne en suostu kirjoittamaan kiireessä, stressaantuneena tai asioita pohtimatta.
En suostu kirjoittamaan vain sen vuoksi, että kuuluu julkaista säännöllisesti.
Ja sitten stressata siitäkin.
Minimalismi ei vaadi täydellisyyttä.
Minimalismi on kyseenalaistamista. Tänään kyseenalaistan itseni kirjoittajana.
Päästän kaksi vuotta ja yhden kuukauden vanhan luonnoksen käsistäni editoimattomana.
Tekstin, jota en ole avannut maaliskuun 2024 jälkeen.
Nuo noin 1500 sanaa, jotka äsken luit.
Tehty on parempi kuin täydellinen.
Tässä tekstissäni on monta kappaletta, jotka olisi kannattanut julkaista erikseen.
Mennä syvemmälle, aihe kerrallaan. Tiivistää, rajata olennaiseen.
Johdonmukaisuuden sijaan tässä on tajunnanvirtaa, aihioita moniin eri artikkeleihin.
Ehkä vielä kirjoitan ne. Joskus myöhemmin.
Tänään annan tämän luettavaksesi vyyhtinä, jossa on vain irrallisia langanpätkiä.
Eivät ne johda mihinkään valmiiseen, mutta toisaalta:
Minimaattorin ei ole koskaan ollut tarkoitus luoda kiveen hakattuja totuuksia, vaan herättää ajattelemaan.
Saitko kerittyä tästä uusia ajatuksia itsellesi?
Tampereella 24.4.2026
– Tanja