Elämä palaa – yksi päivä tuhannesta Belgradissa

Hello, it’s me!
”Hiukan” on taas kulahtanut aikaa kun olen käynyt tämän blogin puolella.

Olen kirjoittanut niin tiiviisti matkablogiani, ettei aikaa ole yksinkertaisesti jäänyt tänne Minimaattoriin.
Tämä blogi on edelleen lempilapseni ja juurikin siitä syystä haluan kirjoittaa tänne vain silloin kun se tuntuu hyvältä, oikealta, ja siltä, että on jotakin sanottavaa.

Sanottavaa olisi lähes päivittäin, useammin tänne kuin muualle.
Rajaan kuitenkin ajankäyttöäni edelleen, – yritän siis elää kuten opetan, olla offline, ja juuri siksi tämä tärkein blogini jää kaiken muun jalkoihin.

Kirjoitin tämän postauksen alunperin matkablogiini Please Be Seated for Takeoffiin.
Mietin sitten hetken (puolisentoista kuukautta) ja tulin siihen tulokseen, että oikeastaan tämän postauksen pitäisi olla täällä, eikä siellä matkablogissa.

Siinä missä Takeoff on informatiivinen matkailumedia, Minimaattorissa kerron avoimemmin minimalistisesta nomadielämästämme jakaen omia ajatuksiani.
Tosin näköjään varsin harvoin.

Noh, päätin kuitenkin vaihtaa tämän postauksen matkablogista tänne.
Koska juttu on kirjoitettu alunperin toisaalle, tämä saattaa kuulostaa joukkoon kuulumattomalta.
En silti editoi tätä, vaan jaan uudelleen juuri sellaisena kuin sen alunperin toiseen blogiini kirjoitin.

Tässä siis vähän tunnelmia nykyelämästämme, paluusta normaalielämään rajoitusten jälkeen.
Meillähän oli Belgradissa tosi tiukat ulkonaliikkumiskiellotkin, mutta ei niistä tässä enempää.
Postaus jatkuu suoraan alkuperäisellä matkablogini tekstillä.
Lue siis tästä mitä meille nyt kuuluu.

Elämä palaa

Oikeastiko elämä palaa ja maailma avautuu niin, että pääsemme livetapaamiseen?
Belgradissa järjestetään suomalainen leffaviikko.
Normaalisti joka toinen vuosi. Nyt edellisestä on jo neljä vuotta.

Saamme kutsun avajaisiin. Missä olemme käyneet viimeksi?

Ismo päivittäin ruokakaupassa, minä kolme viikkoa sitten ulkona syömässä, kun saimme yllärivieraan Suomesta.
Sitä edellisen kerran olen poistunut kotoa joulukuun alussa.

Tänään ne varsinaiset festarit alkoivat, mutta minäpä hankin kunnon flunssan ja jäin kotiin lepäilemään ja kirjoittelemaan. Ismo lähti katsomaan avajaisleffaa.
Ehkäpä minäkin vielä pääsen katsomaan jonkin viimeisistä näytöksistä.

Viikko sitten menimme kuitenkin yhdessä avajaisinfoon lähettilään residenssille. Samaan paikkaan, jossa kävimme silloin joulukuun alussa viettämässä yhdistettyä Suomen itsenäisyyspäivää ja joulujuhlaa.

Unettomuus ja verottaja verottaa

Parin tunnin yöunien jälkeen väsyttää infernaalisesti.
Naapurin surullinen musiikinsoitto on vienyt unet.

Täytän aamulla veroilmoitusta.
Taas on se aika vuodesta, maaliskuun viimeinen, vuoden ärsyttävin päivä.
Miksi en panostanut tähän jo viime kuussa tai tammikuussa?
Tätä olen ihmetellyt jo 22 vuotta.

Valmista tulee, sekä oman että firman veroilmoituksen kanssa.
Tässä voi tosissaan vielä ehtiä avajaisiin.
Suihkuun ja menoksi!

Elämä palaa

Sini-musta-keltainen päivällinen

Minimalistin garderobi on vähän niukahko. Kaikki on lähinnä mustaa, paria poikkeusta lukuunottamatta.
Mahtuuko mikään enää edes päälle?
Onhan mulla sininen mekko.
Mutta kumman päällysvaatteen sen päälle kiskaisisi keväisessä tihkusateessa, keltaisen villakangastakin vai mustan neuletakin?

Tässä maailmantilanteessa keltaisen ja sinisen yhdistelmä ottaisi varsin vahvasti kantaa.
Olisiko se väärin?
Ei ainakaan Suomen virallisen linjan mukaan.
Sinimusta menisi väärään suuntaan.

Kaikki livetilaisuudet ovat olleet kortilla yli kaksi vuotta.
En halua muistuttaa ihmisiä negatiivisista asioista, jospa välillä iloa.
Valitsen jotakin neutraalimpaa.
Tempaisen päälleni iloisen täysmustat vaatteet ja sitten menoksi.

Maskipakko on jo päättynyt, mutta moni käyttää niitä edelleen vapaaehtoisesti julkisissa sisätiloissa ja kulkuneuvoissa.
Taksikyytimme on tämän vuoden ensimmäinen matka, joten suhtaudumme siihen vastaavalla kunnioituksella kuin kaukomaille suuntautuvaan lentomatkaan.
Laitan naamalleni asuun sopivan mustan maskin.
Myös kuski pukeutuu maskiin. Muu asu jää pistämättä merkille.

Lähetystön autokuski Misel on vastassa portilla. Hän viittoilee meitä sisälle.
Sisäänkäyntiä vastapäätä paraatipaikalla portaikossa liehuu iso Ukrainan lippu.
Ei se sinikeltainen asu olisi kuitenkaan ollut liian radikaali.

Virallisten avajaispuheiden jälkeen nautimme lounaan.
Leffaviikon kuraattori istahtaa viereemme sohvalle ja huokaisee ensimmäisenä ”Ei puhuta siitä”, tarkoittaen sotaa.
Täällä on puhuttu sodasta riittävästi jo omasta takaa.
Ukrainan sota repii auki vanhoja haavoja.
Puhumme siis karjalanpiirakoista, joita Stefan maistaa ensimmäistä kertaa.

Elämä palaa
Elämä palaa

Korttelibaarin populaa

Päätämme pitää loppupäivän vapaata. Kotimatkalla mieleemme juolahtaa käydä korttelikapakassamme Kvartissa.

Täällähän on koko vanha kööri, ilahdumme, kun astumme ovesta sisään.
Vanhojen herrojen kyläkokous on koolla kuin menneinä hyvinä aikoina ennen koronaa.
On kotoisaa istahtaa seuraan. Elämä palaa!

Juttu lentää pöydästä toiseen. Tuttu koiramies poikkeaa ovella, mutta ei liity seuraan.
Koirasta se ei johdu, tuo kun kiskoo isäntäänsä sisätiloihin.
Monet Belgradin baareista ovat koiraystävällisiä. Niin myös Kvart, jossa on usein sulassa sovussa muutamakin koira yhtä aikaa, vaikka tilaa ei ole pariakymmentä neliömetriä enempää.

Pian omistaja Bogi saapuu vapauttamaan tarjoilijan. Ensi töikseen hän kättelee koko kantisporukan. Pitkän tauon jälkeen baarinpitäjälle on merkittävää nähdä kapakassaan lähes kymmenen ihmistä yhtä aikaa. Vieläpä laillisesti.

Vanhat äijät kulauttavat viimeiset tipat rakijalaseistaan ja häipyvät.
Mekin suunnittelemme kotiin lähtemistä.

Sisään astelee viimeisen päälle fiinisti pukeutunut partasuinen mies. Nautimme loput juomistamme hänen seurassaan.
Emme juttele, mutta tervehdimme.
Me olemmekin omistajan lisäksi ainoat, jotka tätä miestä tervehtivät. Olemme myös ainoat, joita tämä mies tervehtii.
Siihenkin meni muutama vuosi.

Hän tienaa rahansa kerjäämällä, eikä kulmakunta arvosta hänen keikarointiaan kalliissa puvussa. Varattomalla ei olisi moiseen varaa.
Me tervehdimme miestä aina, istui hän sitten se kallis puku päällään kuppilassa tai kuppi edessään kadulla. Mikä on tarina taustalla, sitä emme tiedä.

Belgrad on yli miljoonan asukkaan pikkukylä. Täällä kaikki tuntuvat tuntevan toisensa ja jokaisen tekemiset.
Kerjäläisen tarinaa ei kukaan ole osannut kertoa. Kukaan ei luultavasti ole edes kysynyt, häneltä itseltään. Emme mekään.
Mies käy silloin tällöin Kvartissa ottamassa sormustimellisen rakijaa, istuen hylkiönä yksin omassa pöydässään.

Cafe Kvart Belgrade

Mieluummin mykkäkoulua kuin sotaa

Ah, kiivaat ja sotaisat serbit! – Se tyypillinen mielikuva.
Itseäni täällä hämmästyttää eniten konfliktien välttäminen, aivan loputtomiin saakka.
Suomalaista ihmetyttää, kuinka kukaan ei koskaan huuda tai harrasta nyrkkitappeluita baari-illan jälkeen snägärillä.
Riitaan asti ei vain ajauduta. Ei haluta uutta sotaa.

Meillä on pari kaveria, jotka eivät puhu sanaakaan toisilleen. He ovat todenneet, että siitä syntyy vain riita.
Mielipiteiden välillä on syvä kuilu.
Toinen rakastaa salaliittoteorioita, toinen ei niitä jaksa kuunnella.

Olemme viettäneet parikin iltaa Kvartissa niin, että olemme istuneet heidän välissään ja jutustelleet kummankin kanssa luontevasti ja rennosti. Entiset kaverukset vain eivät ole keskustelleet keskenään.
Saattaa kuulostaa oudolta, mutta toimii täällä.
Veri ei kiehahda, Balkanin ruutikattila ei räjähdä.

Riitakumppanit eivät myöskään vaadi ystäviään jakamaan puoliaan.
Mahdumme samaan pöytään, kunhan nimenomaan me olemme heidän välissään.
Käymme kahta keskustelua yhtä aikaa, vasemmalle ja oikealle.
Mutta emme nyt. Kumpaakaan emme ole tavanneet korona-aikana.

Yksi viidestä miljoonasta

On vaaliviikko. On aika ottaa lasku.
Bogi alkaa luetella summaa: ”Hiljadu i…”, tuhat… (Alle kymppi euroina.)
Kerjäläinen huutaa päälle: ”Miliona!”
Huudahdan: ”Jedan od pet miliona!”, yksi viidestä miljoonasta.
Bogin pokka pettää, hän repeää täysin.

”En lähde, vaikka teitä tulisi viisi miljoonaa ihmistä ikkunani alle!” huudahti presidentti Vučić vuonna 2018 eroaan vaatineille mielenosoittajille.
Siitä syntyi hallituksen vastaisten mielenosoitusten iskulause: – Olen yksi viidestä miljoonasta, jedan od pet miliona.

Eikä Vučić lähtenytkään.
Iskulausetta on huudettu jo muutama vuosi putkeen parlamentin edustalla, jokaisena lauantaina, edelleen jatkavalle presidentti Vučićille.

Sunnuntaisissa vaaleissa Vučić sai jo ensimmäisellä kierroksella noin 58 prosentin kannatuksen. Hänen puolueensa SNS tosin menetti noin 400 000 ääntä.
Hallitusneuvotteluista tullee pitkät.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s