Liiaksi kertynyttä tavaraa peratessa useimpien on helppo hävittää keittiön alalaatikon perältä turhia muovikippoja, koska ne eivät herätä mitään tunteita. Ainakaan positiivisia.
On vain helpottavaa päästä eroon naarmuuntuneista pakasterasioista.
Tunne-esineistä taas on vaikea luopua, vaikka ne usein ovatkin niitä arjessa vähiten tarpeellisia. Mummolta saatua kitsch-kissaa ei saa millään heitettyä pois, vaikka se niin ruma ja tarpeeton onkin. Koska se on saatu rakkaalta isoäidiltä.
Useat järjestelyoppaat luokittelevat tunne-esineet yhteen kategoriaan, joka neuvotaan karsimaan vasta aivan viimeisenä, kun tavaroiden perkaamista on jo harjoiteltu vähemmän muistoja ja tunteita herättävillä esineillä.
Itse jakaisin nämä tavarat kuitenkin vielä kahteen alakategoriaan: muistoesineisiin ja iloa tuottaviin.
Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat lahjana saadut tavarat, tärkeiltä ihmisiltä perityt muistoesineet, sekä muut muistoja herättävät tavarat, kuten tärkeänä hetkenä päällä ollut vaate (hääpuku, ylioppilaslakki) tai alakoulussa saatu liikennevalistusdiplomi.
Jälkimmäinen ryhmä on helpompi: esineet, joilla ei ole varsinaista rationaalista käyttöarvoa, mutta ne piristävät arkea. Tähän ryhmään voidaan lukea mukaan esimerkiksi itse hankitut taide- ja sisustusesineet.
Jos tunne-esineiden karsiminen on sinulle vaikeaa (useimmille on), niin aloita harjoittelu jälkimmäisestä neutraalimmasta kategoriasta. Itse ostamistasi kivoista koriste-esineistä.
Kauniit sohvatyynyt saattavat tuottaa iloa, mutta ilahduttavatko kaksikymmentäneljä tyynyä enemmän kuin kaksi huolella valittua? – Varsinkaan jos ne on ostettu vain silmäniloksi ja perheenjäseniä on kielletty käyttämästä niitä pehmustamaan vapaapäivän sohvalla vietettyä lukuhetkeä.
Tärkeintä on hajottaa muiston ja materian liitto.
Tavarasta kiinnipitämiseen liittyy menettämisen ja unohtamisen pelko.
– Mitä jos en muistakaan isoäitiä kun hävitän häneltä saamani vanhan ryijyn?
Nämä esineet ovat usein myös varsin ristiriitaisia tunteita herättäviä: ryijy on oikeastaan aika ruma, ei sille oikein löydy paikkaa kodista, mutta tuntuu kuin myisi oman mummonsa jos ryijyn vie kirpparille tai kippaa kierrätyskeskuksen keräyspisteeseen.
Harjoittele muistoesineistä luopumista piilottamalla ne itseltäsi vähäksi aikaa.
Pakkaa ryijy huolellisesti laatikkoon, kirjoita päälle sisältö ja päivämäärä, ja vie se vintille tai kellariin.
Kun löydät laatikon seuraavan kerran vintille mennessäsi, olet luultavasti ehtinyt jo unohtaa sen. Todennäköisesti olet kuitenkin muistanut isoäitisi, muistellut hymyillen hänen kertomiaan hauskoja vitsejä tai asioita joita hän on sinulle opettanut kun olit lapsi.
Kun osaat erottaa muiston materiasta olet valmis luopumaan tavarasta.
Toisaalta joihinkin esineisiin voi myös liittyä niin negatiivisia muistoja, ettei niiden käyttäminen tunnu hyvältä. Näissä tapauksissa päätös kannattaakin tehdä tunteella, luopua, jotta voi unohtaa ikävän muiston.
Pelkkä tavara ei korjaa tunteita tässäkään, mutta negatiivisen esineen poisheittäminen voi auttaa sysäämään liikkeelle aktiivisen unohtamisen prosessin.
Muodissa olevaa Konmari-metodia on kritisoitu sen sopimattomuudesta rationaalisille suomalaisille.
Tavaroiden hyvästelylle on hymähdelty, jopa naureskeltu hieman ivallisesti.
Tosiasiassa emme ole ollenkaan niin rationaalisia kuin uskottelemme olevamme.
Itse en Konmari-metodia ole omaksunut, mutta lempitavarani olen aina hyvästellyt niistä luopuessani. Esineiden hyvästely ei ole niiden inhimillistämistä, vaan omien tunteiden käsittelyä.
Lempipaitaan liittyy muistoja hyvistä hetkistä. Paitaa ei voi niin vain viskata mytyssä roskikseen.
Sen voi kuitenkin asetella roskakoriin kauniisti ja hymyillä viimeisen kerran muistoille, jotka kyllä säilyvät, vaikka mitään muistoseremonioita edesmenneelle vaatteelle ei pitäisikään.
P.s. Perintökalleus voi olla myös käytännöllinen, arjessa oikeasti tarvittava esine.
Minulla se on papalta peritty vasara. Ainoa vasara minkä omistan.