Kaapit pursuavat tavaraa. Päätät karsia omaisuutesi minimalistisiin lukemiin.
Mietit miksi ihmeessä omistat kahdeksan lautasta, kun kahdellakin pärjäisi mainiosti.
Viet vanhat lautasesi kirppikselle ja ostat kaksi uutta, täydellistä.
Koet ansaitsevasi maailman parhaat lautaset. Voit panostaa laatuun, koska ostat vähemmän. Kuulostaako tutulta?
Tämä ei ole minimalismia. Se on edelleen materialisten elämäntavan toteuttamista, ostamista, kuluttamista. Markkinavoimien tahtiin elämistä.
Kannatan ehdottomasti laatuun panostamista, sekä hankkimaan eettisesti ja ekologisesti tuotettuja tavaroita. Mutta vain silloin, kun on oikeasti tarve ostaa.
Maksatko laadusta vai mielikuvasta?
Jatketaan lautasmallilla. Kuka määrittelee mikä astiamerkki on paras?
Käsi sydämelle, tiedätkö oikeasti ne saksalaisen luksusbrändin kalliit lautaset parhaiksi?
Kestävätkö ne paremmin tiskausta tai lattialle tiputtamista kuin nimetön lautanen?
Ovatko ne oikeasti maailman kauneimmat astiat edes omasta mielestäsi vai tarjoileeko brändimielikuva sinulle unelmien elämää markkinoinnin tarjottimella?
Mistä lopulta maksat?
Kuluttamisen kierteessä mikään ei riitä. Kun mielesi tekee korvata vanhat astiasi uusilla, mieti miksi olet alunperin ostanut lautaset, joista et pidä.
Todennäköisesti olet alunperin pitänyt niitä vanhoja astioitakin maailman kauneimpina.
Mikä teki niistä vanhat ja rumat?
Makusi on kenties muuttunut.
Jos törsäät nyt jopa satoja euroja uuteen astiastoon, voitko olla aivan varma, ettet ajattele niistä viiden vuoden kuluttua samoin kuin niistä, joista olet nyt aikeissa luopua.
Eivät valmistajat ihan sattumalta lykkää markkinoille jatkuvasti uusia mallistoja. Makumme muuttuu trendien saattelemana. Markkinavoimat luottavat ihmisten vaihtelunhaluun. Jopa kierrättävät samoja ilmiöitä yhä uudelleen.
Eivät suinkaan kannustaen kaivamaan mummon vanhoja astioita esiin, vaan ostamaan uusia retrokuvioisia.
Ne mummon astiathan päätyivätkin roskikseen jo aikoja sitten, omasi ehkä kirpparille.
Voi kuinka ihanat ne ensimmäisen kodin lautaseni olivatkaan, vieläköhän sellaisia saisi jostain ostettua..?
Minimalistin lautasmalli
Kun vuonna 2005 ostin miniasuntoni, eli 20-neliöisen yksiöni, päätin tehdä siitä oman pienen luksushotellihuoneeni.
Halusin remontoida pommikuntoisen asunnon täydelliseksi ja harkitsin tarkkaan kaikki pintamateriaalit ja kaappien ovet. Teetin puusepällä vanhan talon vinksallaan oleviin koloihin sopivat hyllyt.
Muutin minikotiini suuresta 89 neliön vuokra-asunnosta.
Tavaraa riitti karsittavaksi silloin minullakin.
Enää en voinut pitää erikseen sänkyä ja sohvaa, en erillistä työ- ja ruokapöytää. Reilun metrin levyiseen keittonurkkaukseen ei mahtunut kaikkia astioita, joita omistin.
Pidän ruuanlaitosta ja haluan laadukkaat keittiövälineet.
Kahdeksan lautasta ja kaksi erilaista kahvikuppisarjaa olivat kuitenkin yhdelle hengelle aivan liian ylimitoitettu määrä. Eivät ne olisi kaappiin mahtuneetkaan, ei sen puoleen kotiini isoa illallisseuruettakaan.
Monet lempiastiani lähtivät myyntiin, olivat ne sitten antiikkia tai uudempaa Iittalaa.
Mitään en kuitenkaan korvannut uusilla. Kaikkea oli jo tarpeeksi ja enemmän.
Karsimista ei pidäkään tehdä vanhaa tavaraa uudella korvaten. Ainoastaan ylimääräinen poistaen.
Kahdeksasta lautasesta saa kätevästi myytyä jollekin sen kuuden setin. Itselle jää riittävät kaksi.
Näin ainakin silloin.
Nykyään kirpputorit ja kierrätyskeskukset ovat niin täynnä tavaraa, ettei se oma vanha tavara ole välttämättä kenenkään muunkaan aarre.
Lähes kaikilla on jo enemmän kuin tarpeeksi.
Ostaminen on täydellisyyden tavoittelun harha
Silti minullakin oli jonkinlainen täydellisyyden harha.
Ajattelin, että kun omistan vain vähän, kaiken täytyy olla huippulaatuista ja ansaitsen täydellistä.
Pölynimuri jäi erossa eksälleni, joten ostin uuden. Säilytystilojen puutteessa imurin piti olla esillä.
Eihän ”luksushotellihuoneessa” mitään rumaa jeesusteipillä korjattua imuria voisi säilyttää, ajattelin, ja ostin markkinoiden kauneimman ja luultavasti kalleimman vitivalkoisen Electroluxin.
Myöhemmin oivalsin, että olisin pärjännyt lastalla ja räteillä oikein hyvin. Ei niin pienessä tilassa imuria tarvita.
Onneksi en erehtynyt ostamaan muuta.
Jos laadukkaita ja harkitusti ostettuja tavaroita ei olisi ollut jo ennestään tarpeeksi, olisin luultavasti sortunut ostamaan sellaisia.
On liian helppo ajatella, että kun en ”saa” enää omistaa kahdeksaa lautasta, ”ansaitsen” yhden täydellisen.
Minimalismiin pyrkiväkin sortuu materialismiin.
Nomadielämä opettaa luopumaan
Kun vajaat kuusi vuotta sitten lähdimme elämänmatkakumppanini kanssa maailmalle kera pienten reppujen, en kokenut ollenkaan vaikeaksi mahduttaa koko omaisuuttani seitsemään kiloon.
Suurimman osan tilasta ja painosta vei työkaluni eli läppäri ja kuvauskalusto.
Ilman niitä olisin voinut lähteä vaikka pelkän käsilaukun varassa.
Tavarasta luopuminen määrällisesti ei siis ollut minulle mitenkään ongelmallista, päin vastoin se oli unelmien täyttymys.
Vihdoinkin materiaa oli vain sen verran mitä oikeasti tarvitsin.
Mitään ei pääse myöskään kertymään vahingossa, kun tavaroiden pitää mahtua siihen koulureppuun. Painokilot taas saneli lentoyhtiöiden käsimatkatavarasäännökset.
Yksi asia, joka kuitenkin on vuosien varrella harmittanut, on hostellien ja kalustettujen vuokra-asuntojen onnettoman surkeat ruuanlaittovälineet.
Nykyisen Belgradin kotimme keittiönlaatikot tursuilevat vuokranantajamme mummovainaan perua olevia risoja vispilöitä ja monenmoista pannua ja kattilaa.
Rehellisesti sanottuna, jos saisin itse päättää, heittäisin 90 % tavaroista kaatopaikalle tai lahjoittaisin käyttökelpoisimmat enemmän tarvitseville.
Meillä on edelleen tavaroita varastoituna Suomessa, odottamassa pysyvän sijoituspaikkamme löytämistä. Siellä käydessämme nappasimmekin mukaamme oman paistinpannumme ja japanilaisen kokkiveitsen, sekä pari lasia ja lautasta.
Mistä nomadielämä sitten on opettanut luopumaan ennestäänkin minimalistin?
Täydellisyyden tavoittelusta
Kotona tyhjensin yhden kaapin vuokranantajan tavaroista. Raivasin roinat toiseen kaappiin ja suljin oven visusti. Poissa silmistä, poissa mielestä…
Asettelin omat astiamme kauniisti hyllyille ja mielikuvittelen, ettei muita ole olemassakaan.
Samalla oivalsin, ettei minulle ole enää mitään merkitystä ovatko astiani tiettyä sarjaa, kunhan ne ovat toimivia.
Käytän sujuvasti vuokranantajamme keittiövälineitä. Vaikka paistamme ruokamme omalla pannullamme, jonne sen pilkomme omalla veitsellämme, soppa kiehuu oikein mainiosti mummon vanhassa kattilassakin.
Eikä sekään haittaa, että kahvipannun kahva on irti. Vähäpätöinen juttu.
Olen jo oppinut niksit, joilla kuuman kahvin saa kaadettua kuppiin polttamatta samalla itseään.
Aiemmin olin todella tarkka siitä, että estetiikka ja funktio yhdistyvät kaikissa hankkimissani esineissä.
Harkitsin jokaisen tavaran ostamista pitkään, pohtien mikä on juuri se täydellisin.
Mikä on se esine, jota jaksan katsella ikuisesti. – Ostan kaiken periaatteella loppuelämäksi.
Nyt oivallan, että ehkäpä tämä täydellisen tavaran metsästys oli tietynlaista kurinalaisuutta. Näin en vahingossakaan ostaisi mitään turhaa.
Huvittavaahan asiassa on se, että olen pahanlaatuinen aliostaja, joka sinnittelee vuosiakin ilman jotakin elämää helpottavaa tavaraa, jos en ole 100% varma tarvitsenko sitä.
Useimmiten tosin siksi, että inhoan yli kaiken kauppoihin menemistä.
Loppujen lopuksi se täydellisen tavaran etsiminen on yhtälailla materialismia kuin muidenkin kuluttajien shoppailu.
Tärkeintä on tiedostaa mikä on sopivasti ja ostaa vain tarpeeseen.
Ostaa se lautanen kun sellaista tarvitsee.
Sellainen joka ajaa asiansa.
Epätäydellinenkin.
P.s. Ne meidän kaksi lautasta, jotka Suomesta Belgradiin asti kannoimme, ovat ihan perus-Ikeaa. Belgradin Ikeasta olisi varmasti saanut samanlaiset parilla eurolla, lähikaupasta vastaavat vieläkin helpommin. Mutta en halunnut ostaa uutta, kun sopivat löytyivät omistakin kätköistä.
Hienoja ajatuksia ja tekoja. Fiksu, ympäristöystävällinen tapa elää ja kuluttaa. Niin kuin nykypäivänä pitäisi. Monen muunkin meistä.
Kiitos paljon Tiina! Olen samaa mieltä, mutta pyrin siihen, etten kuitenkaan arvostele muiden valintoja, vaan ennemminkin yritän sparrata esimerkilläni pohtimaan kulutustottumuksiaan.
Meidän elämä isossa talossa 7 lapsen kanssa on kuvaamasi elämäntyylin vastakohta, tavaraa on ihan älyttömästi! Haaveilen, että kun kaikki lapset ovat muuttaneet pois kotoa, me muutamme johonkin kompaktiin asuntoon ja KAIKKI roina käydään läpi. Sitä päivää odotellessa 😉
Voin kyllä kuvitella kuinka paljon tavaraa noin isolle porukalle kertyy! Mutta kyllähän siinä jo harrastukset ja eri ikäisten erilaiset tarpeet asettavat jo vaatimuksia sille mitä kotona pitää olla. Joskus sitten siihen toisenlaiseen elämäntyyliin. Tosin täytyy tunnustaa, että mä ehkä vuokraisin tuossa vaiheessa jostakin oman pienen yksiön, jossa kävisin hengittelemässä. 😀