Potku(t) unelmaelämään

Neljännevuosisata sitten näin kotimaisen sisustuslehden jutussa upean minimalistisen kodin.

Yhdessä kuvassa näkyi kauniit nahkaiset tossut, jotka asunnon omistaja oli ostanut Marokosta. Itse asiassa kaksi paria, valkoiset ja vaaleanruskeat. Ne jäivät kaivelemaan, halusin sellaiset, jommat kummat.

Vuosien varrella tuli pistäydyttyä marokkolaisia tuotteita myyvissä kaupoissa ympäri maailmaa. Baboucheja oli tarjolla kymmenissä väreissä, eri malleissa, eri kuoseissa.
Vaan ei löytynyt niitä juuri tismalleen oikeanlaisia.

Viime lokakuun lopussa mieheni puolivuotinen vuorotteluvapaa alkoi ja lähdimme pitkään reissuun.
Samalla teimme jonkin verran töitä. Maaliskuussa kuvasin Marrakechissa samaiseen sisustuslehteen, missä ihanat babouchet 90-luvun alussa näin.
Asiakkaani toivoi, että kuvaisin myös näitä tossuja jutun ostososioon.

Värejä oli tarjolla kymmenittäin, myös nämä valkoiset ja ruskeat.
Sieltä ne pitkään haaveilemani juuri oikeanlaiset babouchet, tismalleen oikeansävyiset ruskeat, tarttuivat vihdoin matkaani!

Viikkoa myöhemmin puolisoni työnantaja, samaisen sisustuslehden kustantaja, ilmoitti toimittajamieheni 17-vuotisen työsuhteen päättyneen yt-neuvotteluiden myötä.

Mitä me sitten tekisimme?

Päätimme jäädä reissuun pari viikkoa alkuperäistä suunnitelmaa pidemmäksi aikaa miettimään tulevaisuuttamme.
Olimme ajatelleet kiertävämme Espanjaa, mutta muutimme suunnitelmia ja jäimme Andaluciaan, Espanjan Aurinkorannikolle järjestelemään asioita.

Olen aina sanonut minimalismini asteen materian suhteen olevan siinä, että haluan omistaa vain sen verran tavaraa, että voisin muuttaa vaikka maailman toiselle puolelle heti huomenna.
Niin pieneen tavaramäärään en kuitenkaan ollut omaisuuttani vielä koskaan karsinut, vaikka olin tehnyt monenlaisia laskelmia siitä kuinka vähällä pärjäisin.
(Esim. täällä aiempaa pohdintaani Tarpeellista ja toivottavaa)

En myöskään ollut päätynyt asumaan ulkomaille, vaikka olen reissanut yli vuosikymmenen ajan noin puolet vuodesta.
Taloustilanteen yhteenveto kertoi, ettei meidän kannata palata reissuvelkoinemme Helsinkiin maksamaan asuntolainaamme puolisoni työttömyyskorvauksen voimin.

Meillä ei olisi varaa tehdä siellä oikeastaan mitään, eikä reissaamaankaan pääsisi.
Olisi järkevämpää laittaa asunto vuokralle.
Minullekaan kuvaajana ei ole tarpeeksi keikkoja Helsingissä. Työni ovat olleet niin kauan maailmalla.

Mitäpä jos..?

Entä jos emme palaisikaan?

Plan B alkoi kehittyä.
Päätimme palata Suomeen vain laittamaan asuntomme uudelleen vuokralle, mitä se oli jo reissun ajan ollut, ja myymään omaisuuttamme.
Sitten voisimme jatkaa matkaamista yhdessä, myös tehdä töitä yhdessä.
Kaksi saman alan freelanceria samassa perheessä ei ole taloudellisesti järkevin ratkaisu, mutta kenellä muulla edes voisi olla paremmat mahdollisuudet tehdä paikkariippumatonta työtä.

Hetken harmitti, että sainko tossuni liian myöhään.
Olin ajatellut niitä sauna- ja kotitossuiksi.
Nyt en koskaan palaisi hiippailemaan ne jalassani ihanalle taloyhtiömme saunapatiolle lauantai-iltaisin.

Sitten tajusin, että lehtijuttu missä ne alunperin parikymppisenä näin, kiehtoi lopulta eniten siksi, että koti oli niin ihanan minimalistinen.

Ne tossut edustivat minulle sitä minimalismin ihannetta mitä en silloin vielä voinut saavuttaa.
Juuri tuossa elämänvaiheessa olin luopunut omista unelmistani ulkopuolisen paineen alla.
Tyydyin ajatukseen, että kotiin kuuluu kahviserviisit, verhot ja koriste-esineet.
Vaikka jo silloin haaveilin vain muutamalla laatikolla tavaraa elämisestä.

Äsken varasin parin viikon päähän lennot Tukholmaan.
Sieltä livumme hitaasti mereltä Helsinkiin, käymään entiseen kotikaupunkiimme.
Tossut taisivat potkaista meidät unelmaelämään.