Pakuelämä eli van life, nomadielämä, muutto ulkomaille, – päämäärätöntä harhailua, itsensä etsimistä, hetken mielijohteesta tehty tilapäiskokeilu, pakoa yhteiskunnallisista velvollisuuksista tai omasta arjesta?
Myyttejä vai totta?
Helsingin Sanomat kirjoitti tänään pakuelämään pettyneestä pariskunnasta ja sehän kirvoitti taas runsaasti somekeskustelua tästä kummallisesta elämäntavasta.
Osallistuin joihinkin keskusteluihin – aika yksinäisenä sutena tämän elämäntyylin, noh, sanotaan vaikka trendikkäästi kokemusasiantuntijana.
Totesin, että on syytä kirjoittaa pitkästä aikaa hiukan kattavamminkin aiheesta.
Puran nomadielämää tyypillisten väitteiden kautta – nämä kovin tutut käsitykset toistuivat tämänkin päivän keskusteluissa.
Huom. itse juttua en päässyt lukemaan, koska se on maksumuurin takana. Linkkasin sen kuitenkin jos sinulla sattuu olemaan tunnukset ja haluat lukea.
En siis kommentoi tässä itse tuota artikkelia, vaan sen herättämää somekeskustelua.
1.
Ulkomailla paistaa aina aurinko ja nomadit ovat ikuisella lomalla
No kun ei. Tähän mielikuvaan syyllistyvät valitettavasti sekä ne jotka lähtevät että ne jotka jäävät.
Uskokaa tai älkää, Suomen ulkopuolellakin sataa vettä ja räntää, eikä “ulkomaat” ole mikään Suomen ulkopuolelle rakennettu huvipuisto.
Maailmalle ei todellakaan kannata lähteä ilman mielekästä tekemistä ja ilman suunnitelmaa toimeentulon hankkimisesta. Räntäsateeseen jäävien taas kannattaa oppia ymmärtämään, ettei maailmalla asuvat ole ikuisella lomalla.
Otetaanpa heti tähän alkuun myös yksi monien ulkosuomalaisten tuskailema asia: Heidän ongelmanaan on kuinka ystäviä ja sukulaisia olisi tulossa kyläilemään harva se viikko, odottaen täysylläpitoa ja turistioppaana toimimista.
Tuntuu vähän hassulta edes kirjoittaa tätä, mutta lisätään nyt varmuuden vuoksi: Harvalla on mahdollisuuksia pyörittää kotonaan täysihoitolaa ja vielä harvemmalla on mahdollisuutta pitää jatkuvia lomia vieraita kestitäkseen.
Ei sellaista ole kohtuullista vaatia eläkeläisiltäkään tai muilta vapaaherrattarilta ja -rouvattarilta.
2.
Pakuelämä on harhaista unelmahöttöä
“Pakuelämä ja muu nomadielämä on unelmahöttöä, jota influensserit esittelevät vain positiivisessa valossa.”
Inhoan sanaa “influensseri”, enkä sen enempää halua kutsua itseäni vaikuttajaksi.
Kun nyt kuitenkin fakta on se, että kirjoituksiani aiheesta seuraavat tuhannet ihmiset somessa ja blogeissani. Tiedän myös vaikuttaneeni kannustavasti joidenkin ihmisten elämäntapamuutoksiin, joten tunnistan tuon syyllistävän sormen osoittavan myös itseeni. Siksi haluan tähän myös vastata.
Moni meistä bloggaajista jakaa paljonkin realistisia vinkkejä nomadielämään, ulkomaille muuttamiseen tai muihin pitkiin reissuihin.
Sitten on näitä, jotka luovat epärealistisen vaaleanpunaisia mielikuvia pakuelämästä. Usein heillä on myynnissä joku tuote, joka myy parhaiten tunteilla.
Ongelmana on se, että kun kirjoitan ulkomaille muuttamiseen liittyvästä byrokratiasta, moni peittää korvansa käsillään ja lällättää kuin uhmaikäinen.
Olen vahvasti sitä mieltä, että meillä julkisesti kirjoittavilla on velvollisuus jakaa asiallista tietoa, mutta aivan kaikesta meille ei voi vastuuta vierittää.
Jos aikuinen ihminen muuttaa harhaisen unelman johdattamana asumaan pakettiautoon aurinkorannikolle ja pettyy kuinka elämä ei ollutkaan pelkkää ruusuilla tanssimista, on syytä katsoa pakun taustapeiliin.
3.
Maitojunalla palaaminen
Kaikki ei sovi kaikille. Vaikka taustatyöt olisi tehty huolella, joku aina huomaa viihtyvänsä sittenkin parhaiten oman kodin turvassa Suomessa. Ja se on täysin OK.
Aina kun joku kertoo julkisesti lähtevänsä kokeilemaan nomadielämää tai ulkomailla asumista, löytyy varmuudella heitä, jotka lällättelevät kuinka kohta varmasti palataan maitojunalla.
Yleensä nämä ovat niitä, jotka eivät ole koskaan elämässään ottaneet riskejä tai kokeilleet uusia asioita, jos ovat tehneet yhtään mitään.
En ymmärrä mitä tuolla negatiivisella kommentoinnilla saavutetaan, paitsi kaiketi jonkinlaista ennakkovahingoniloa. Asiahan on niin, että suuntaa saa muuttaa.
Missään ei määrätä, etteikö pakuelämää ei voisi lopettaa, jos elämäntapa ei lopulta sovikaan itselle, syystä mistä hyvänsä.
Jotkut ovat voineet alunperinkin päättää lyhyestä irtiotosta ilman tarkoitustakaan asua vanhassa transitissa vielä kahdeksankymppisinä.
Ei ole mitään maitojunaa, on vain erilaisia elämänvaiheita.
Maitojunajuttujen vastapainona on komento, että takaisin ei sitten ole tulemista jos maailmalle lähtee. Väärin. Suomalaisella on aina oikeus palata synnyinmaahansa.
Yleensäkin suosittelen kokeilemaan asioita ilman kiveenhakattuja ennakkopäätöksiä.
Edellinen asuinmaani Serbia kiinnostaa nyt monia muitakin. Englanninkieliset lukijani kysyvät usein vinkkejä sinne muuttamiseen. Ensimmäinen neuvoni on aina kokeilla vaikka parin kuukauden mittaista asumista ennen muuttopäätöstä.
Mehän muuten tulimme hiljattain Suomeen, mutta päätöksemme palata oli irrationaalisempi kuin syymme aikoinaan jäädä maailmalle. Paluu ei välttämättä ole pysyvä. Siihen vaikuttavat monet seikat, joita emme voi suunnitella vuosia eteenpäin, kuin ei elämää muutenkaan.
Valitsisin edelleen nomadielämän, mutta tällä hetkellä Suomeen paluulle oli omat syynsä.
Joskaan vuodesta 2008 ulkomaankeikkaa tehneenä keski-ikäisenä täältä elannon hankkiminen ei ole ihan helpointa, yrittäjänä ei ole myöskään niitä yhteiskunnan tukia.
Siksikin maitojunajutut pistää suun vähän vinoon hymyyn.
Tämänpäiväinen Hesarin juttu sai kehujakin: Sitä kiiteltiin negatiivistenkin puolien esiin nostamisesta.
Siitä muistuikin mieleeni jo vuonna 2018 kirjoittamani juttu. Siinä mainitsen, että mielestäni myös vastoinkäymisistä – ja niiden voittamisesta kirjoitetaan.
Päätin kirjoittaa aiheesta näin tuoreemminkin, koska tämän päivän somekeskusteluissa nousi esiin sellaisiakin näkemyksiä, joista ei puhuttu vielä ennen pandemiaa.
4.
Pakuelämä on pakoa yhteiskunnallisista velvoitteista
Tähän ajatukseen olen törmännyt vasta pandemian jälkeisenä aikana, joten tätä en tuossa vuoden 2018 postauksessani maininnut ollenkaan.
Tämä myytti nousi esiin tänäänkin.
Kyllä, myytti tämäkin. Aivan varmasti on – ja tulee aina olemaan – ihmisiä, jotka haluavat paeta yhteiskunnallisia velvoitteita, mutta yhtäläisyysmerkkien vetäminen nomadiuden ja jonkinlaisen “irtolaisuuden” välille on suorastaan naurettava.
Tunnistan kyllä mistä tuollainen alunperin jo varsin vanha harha juontuu. Muttei liikkuva elämä ole yhtä kuin yhteiskunnallisista velvoitteista pakenemista.
Ajatus on absurdi.
Usein nomadeilla on velvoitteita jopa useampaan maahan yhtä aikaa.
Varsin moni meistä on yrittäjä. Se mahdollistaa enemmän vapautta ja valintoja kuin palkkatyön etsiminen aina uudesta maasta. Yrityksen pyörittäminen useammassa maassa – tai ei missään – asuen ei totisesti ole mitään hippeilyä.
Tässä kohtaa suosittelen uudelleen lukemaan ajatuksella juttuni Miksi en kerro ulkomaille muuttamisen byrokratiasta. Erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota kohtiin verotus ja sosiaaliturva.
Hörhöilevä vaihtoehtoilu
Yhtäläisyysviivojen vetäminen nomadielämään ja rokotevastaisuuteen taas on senkaltainen väite, etten jaksa edes aloittaa.
Mainittakoon sen verran, että nomadius ei ole mikään aate tai lahko. Yhteistä nomadeille on halu nähdä maailmaa.
Miksi Kari matkustaa Kanarialle ja Tuija Thaimaahan, yksi viipyy viikon ja toinen koko talven?
Me lopetimme liikkumisen pandemian aikana ja menetimme sen vuoksi toimeentulomme, joka oli täysin matkustamisesta riippuvaista.
Otimme myös vastaan ilmaiset rokotteet Serbiassa ja kiitoksena siitä lahjoitimme rahaa paikalliselle järjestölle. – Emme keksineet muutakaan tapaa kompensoida sitä, että pääsimme hyödyntämään verorahoja, joita emme olleet maksaneet.
Sitä en ymmärrä miksi tätä rokotekeskustelua edes jankataa Suomessa edelleen.
Veroshoppailu ja kultaiset viisumit
Yritykseni on, ja on aina ollut, verovelvollinen Suomeen. Eli kyllä, kustannan tämän maan infraa myös pois ollessani.
Valitettavasti sitä on vaikeampaa kompensoida niille maille, joissa vietän eri mittaisia aikoja. Siis muuten kuin lahjoituksilla tai vapaaehtoistöillä.
Tämä onkin epäkohta johon toivoisin löytyvän jonkinlaisen maailmanlaajuisen ratkaisun.
Se lähtisi parhaiten liikkeelle siitä, että valtioiden tasolla tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin liikkuva elämäntapa.
Köyhistä maista kotoisin olevia siirtotyöläisiä on kuitenkin niin paljon enemmän kuin meitä kermapeppunomadeita, että toistaiseksi asiaa ei olla haluttu ratkaista.
Mitä nyt jotkut maat houkuttelevat vauraita nomadiyrittäjiä kultaisilla viisumeilla, jonka saa esimerkiksi satojen tuhansien arvoisen kiinteistön ostamalla.
Nomadi ei siis tarkoita samaa kuin veropakolainen.
5.
Itsensä etsiminen
Tätä moni varmastikin lähtee tekemään.
Meidän kanta on ollut se, että jos ei itseään löydä kotona, ei taatusti löydä maailmallakaan.
Eli pitkään reissuun kannattaa lähteä kun tietää kuka on ja mitä tekee.
Päämäärätön harhailu tuo vain ongelmia.
Itseään ei pääse pakoon.
Eikä ongelmiaan. Jos sellaisia on, ne on ratkaistava ennen lähtöä.
6.
Ei pakussa voi asua
“Täytyy olla aika omituinen, että voi asua pakussa.”
“Ei ole ihme, että pakuelämä olikin paskinta ikinä.”
Aika harva asuu aivan täysiaikaisesti pakussa. Jotkut kyllä, mutta toiset vuokraavat osa-aikaisesti asuntoja tai tekevät esimerkiksi talonvahtikeikkoja.
Jos on sukeltanut pää edellä Instagram-unelman perässä sen enempiä miettimättä, niin niinkin voi tosiaan käydä, että realiteettien iskiessä päin naamaa pakuelämä alkaa tuntua tosi paskalta.
Ihan samalla tavoin miltä helmikuussa tuntuu uudenvuodenlupaus päivittäisestä salikäynnistä.
Voi myös hyvinkin olla, että me nomadit olemme tosi omituisia. Mutta meillä kaikilla on se yksi oma elämä. Siihen kannattaa keskittyä toisten elämien ihmettelyn sijaan.
Meistä jotkut viihtyvät pienissä tiloissa, emmekä kaipaa krääsää ympärillemme. Jotkut meistä ovat jopa minimalisteja.
Siksi me voimme asua vaikka pakussa tai elää pienen repun varassa.
Me kaikki emme halua tehdä töitä 24/7 ostaaksemme ison talon, jossa meillä ei ole aikaa asua.
Siksi me jotkut elämme vähän vaatimattomammin. Itse myös siksi, että inhoan siivoamista.
Ja erityisesti siksi, että olen utelias maailmalle.