Reilu vuosikymmen sitten ostin minikodin, kahdenkymmenen neliön yksiön.
Tahdoin oman asunnon vuokraamisen sijaan. Se olisi hyvä eläketurva yrittäjälle.
En halunnut kuitenkaan ostaa isoa ja kallista asuntoa, koska haaveilin matkustelusta.
Ajattelin pienen asunnon säästävän rahaa matkailuun ja olevan hyvä tukikohta silloinkin, jos päätyisin pidemmiksi ajoiksi maailmalle.
Parisuhde muuttaa asumiskuvioita
Pari vuotta myöhemmin tapasin tulevan avopuolisoni ja nykyisen elämänmatkakumppanini.
Kävin työni ja luottamustoimieni vuoksi usein Helsingissä ja aloin yöpyä hänen luonaan.
Pian majailin hänen vuokra-asunnossaan myös viikonloppuja ja koitin järjestellä kokousmatkat niin, että voisin olla samassa kaupungissa useamman päivän peräkkäin, tarvitsematta junailla monta kertaa viikossa eri kaupunkien välillä.
Eräänä päivänä kysyin siipaltani miksi hän maksaa kallista vuokraa, kun samalla summalla hän voisi lyhentää oman asunnon lainaa.
Hän vastasi, että laina olisi liian suuri yhden hengen tuloille.
Ehdotin, että voisin ostaa osan asunnosta. Pankki varmasti myöntäisi lainan kahdelle.
Kerryttäisin pikkuhiljaa lisää omaisuuttani ja samalla maksaisin satunnaisesta oleskelustani.
Päädyimme omaksikin yllätykseksemme yhteiseen asuntolainaan jo puolentoista vuoden seurustelun jälkeen.
Ostimme 41-neliöisen asunnon Helsingin keskustasta, kävelymatkan päästä rautatieasemalta ja työ- ja kokouspaikoiltamme.
Ratkaisu oli järkevä, taloudellisin perustein tehty, ei tunnepitoinen.
Asunnosta muodostui kuitenkin vuosien varrella yhteinen rakas koti ja lopulta muutin sinne itsekin kokonaan, laittaen oman asuntoni vuokralle pari vuotta sitten.
Hylkäsimme kotimme
Vuosi sitten lähdimme puolen vuoden mittaiseen reissuun ja vuokrasimme tilapäisesti myös yhteisen kotimme. Palaisimme sinne reissun jälkeen jatkamaan vanhaa arkeamme.
Toisin kävi.
Elämä heitti häränpyllyä mieheni joutuessa irtisanotuksi yt-neuvotteluissa kesken vuorotteluvapaansa.
Päädyimme jatkamaan matkaamme.
Kävimme Suomessa vain hoitamassa paperiasioita ja myymässä tavaroitamme.
Viikko sitten juhlimme kymmenvuotispäiväämme Japanissa.
Tai tarkalleen ottaen emme ehtineet varsinaisesti juhlia työkiireiden keskellä, mutta söimme kuitenkin illallisen hostellimme ravintolassa tavanomaisen mikroruokamme sijaan.
Meillä ei ollut tuolla hetkellä keittiötä käytössämme.
Pari päivää sitten pääsimme muuttamaan AirBnB-asuntoon Osakaan kymmeneksi päiväksi.
Asunto on pieni, mutta siinä on kaikki mitä tarvitsemme.
Parasta on oma minikeittiö. Yhdellä hellanlevyllä ei monimutkaisia ruokia kokata, mutta se mahdollistaa paljon monipuolisemmat ruuat kuin hostelleissa lämmitetyt pikariisit.
Luksusta on oma pyykkikone ja löytyypä täältä jopa pieni istuma-amme.
Asunto muistuttaa kovasti omaa miniasuntoani Suomessa.
Kaiho omaan saunaan
Olemme välillä kaivanneet yhteistä kotiamme Helsingissä.
Erityisesti sen ihanaa taloyhtiön saunaa, jolla on sisäpihan patio, missä voi vilvoitella keskellä kaupunkia.
Kahden tunnin saunavuoromme oli meille tärkeä rentoutushetki hektisen arjen keskellä.
Työreissuista palatessani pyrin aina varaamaan sellaisen lennon, miltä ehdin lauantai-illaksi saunaan. Lennon myöhästyminen ei harmittanut koskaan yhtä paljon kuin silloin, kun myöhästyin saunasta ja jouduin tekstaamaan siipalle, että hänen pitää mennä yksin saunaan.
Erään kerran lento laskeutui myöhässä, mutta kuitenkin puoli tuntia ennen saunavuoron alkua.
Otin taksin kentältä kotiin. Se saunavuoro tuli kalliiksi, mutta oli sen arvoinen.
Oltuamme maailmalla vuoden, alamme vähitellen ymmärtää, ettemme välttämättä enää koskaan palaa asumaan rakkaaseen kotiimme.
Ettemme ehkä tule enää istumaan saunan patiolla valoisina kesäiltoina.
Onko kotimme sittenkään täällä?
Mun koti ei oo täällä, vai onko sittenkin?
Pohdiskelin asiaa itsekseni ja kysyin sitten eilen siipaltani mikä nykyisessä elämässämme stressaa eniten.
Hän ei miettinyt vastaustaan pitkään: raha.
Kerroin ajatelleeni samaa.
Taloudellinen epävarmuus stressaa.
Kaikki muu on hyvin ja nautimme uudesta elämästämme.
Totesin, että suurin stressitekijä talouden kannalta on asuntolainamme.
Jo aiemmin oli ollut ongelmia vuokralaisten kanssa; maksamatta jääneitä vuokria, asunnon vahingoittamista.
Joudumme jatkuvasti pohtimaan mitä tapahtuu jos vuokratuloja ei yhtäkkiä olekaan.
Mistä saamme lainarahat kasaan omien asumiskulujemme lisäksi.
Mitä jos vuokralainen maksaa vuokran myöhässä.
Molempien asuntojemme vuokralaiset ovat lähdössä pian, joudumme jälleen etsimään uusia.
Etänä se ei ole ihan maailman helpointa. Saatamme joutua käymään Suomessa asian vuoksi.
Se maksaa maltaita lentolippujen muodossa.
Varovaisesti avasin päässäni herännyttä ajatusta: pitäisikö meidän myydä asuntomme.
Ostimme sen silloin kun lähes kaikki varoittelivat hintojen romahtamisesta ja korkojen nousemisesta. Olemme olleet erittäin tyytyväisiä hankintaamme.
Olen aina kulkenut sijoittajana vastavirtaan. Nyt joukot ovat ostokannalla.
Olisiko siis aika pitää kiinni sijoitusstrategiastani ja myydä.
Saisimme velkamme maksettua.
Kiire meillä ei ole. Emme ole siinä tilanteessa, että olisi pakko myydä. Voimme kuulostella rauhassa. Kurjinta olisi joutua myymään todellisessa ahdingossa, silloin kun laskuista ei enää selviäisi.
Mieluummin tekee itse omaa talouttaan koskevat päätökset.
Erityisen tärkeänä pidän stressin vähentämistä.
Se on ollut jo useamman vuoden tavoite, osa hidastamisprosessiani.
Jos mun koti ei oo täällä, missä se on?
Jos huomaan elämässäni asioita, jotka aiheuttavat erityistä stressiä, pyrin pääsemään niistä eroon.
Tein juuri kolme yli kahdenkymmenen tunnin mittaista työpäivää putkeen, vaikka olen vannonut itselleni, ettei koskaan enää tätä.
Työntäyteisistä päivistä huolimatta taloutemme ei kestä lisäkuluja, kuten saamattomia vuokratuloja.
Kiinteät kulumme ovat niin suuret, ettei downshiftaukseen ole varaa, vaan töitä ja osaamistamme pitää jatkuvasti myydä.
Ja kun koskaan ei tiedä tulojaan kuin maksimissaan pari kuukautta eteenpäin, kiinteät kulut ovat iso riski.
Haluan myös keskittyä asioihin, jotka ovat tärkeitä itselleni.
Tulimme Japaniin, jotta saisin jatkaa kirjaprojektiani.
En kuitenkaan ole ehtinyt panostaa siihen muutamaa tuntia enempää tämän puolentoista kuukauden aikana, minkä olemme täällä nyt olleet.
Kaikki aika on mennyt töiden hankkimiseen ja niiden järjestelyihin.
Haluan aikaa ideoida, patikoida, kirjoittaa blogejani teille rakkaat lukijani.
Tällä hetkellä ajatus siitä, ettemme enää koskaan saisi asua Helsingin kodissamme tuntuu haikealta.
Muistutan kuitenkin itselleni, että ostimme sen järkiperustein, joten ehkä siitä pitäisi myös luopua järkiperustein.
En halua rakkaan kotimme muuttuvan taakaksi.
Toisaalta myös kotiudun kaikkialle. Kutsun hotellihuoneitakin kodikseeni ensimmäisestä ovenavauksesta alkaen.
Voisimme pitää miniasuntoni ja viedä sinne ne vähät tavarat, mitä meillä on säästettävää.
Tuota asuntoa ei olisi sen jälkeen välttämätöntä edes pitää kokoaikaisesti vuokralla, kun ei olisi isoja velkoja.
Sillä on vahtijoina monta silmäparia ympärillä, säännöllisiä kävijöitä perhepiirissä, maailmanmatkaajakavereita satunnaisina vuokraajina.
Minikoti voisi palata alkuperäiseen tarkoitukseensa, reissuelämän Suomen tukikohdaksi.
