Minimoin koko kotini

Kuinka äärimmilleen minimalismin voi viedä?

Palataanpas ajassa vähän taakse päin ja kerrataan alkuun kuvioitamme.
Lokakuun lopussa tulee kolme vuotta siitä, kun pakkasimme siippani kanssa pienet reppumme ja lähdimme maailmalle.

Nautin suuresti minimalistisesta elämästämme, jossa koko omaisuutemme mahtui koulurepun kokoiseen pakaasiin.
Kummallakin omaansa.

Tosi asiassahan kotimme jäi lähtiessämme entiselleen.
Siellä oli huonekalut paikoillaan, astiat ja petivaatteet kaapeissa ja kirjat hyllyssä.
Suljimme vain oven perässämme ja unohdimme loput tavaramme, jättäen ne välillä vuokralaisten käyttöön.

Repuissamme oli siis mukana kaikki se, mitä uskoimme puolen vuoden aikana tarvitsevamme, ei kaikki mitä omistimme.

Aiemmat pitkät työreissuni olivat opettaneet pakkaamaan tehokkaasti.
Tiesin, että se määrä tavaraa, mitä tarvitsee viideksi päiväksi, riittää vaikka lopuksi elämää.
Käsimatkatavaroilla matkaaminen oli tärkeää. Kuvauskalustoja ei olisi voinut laittaa lennoilla ruumaan, eikä pikkubusseissa voi istua matkalaukku sylissä.

Olin aina haaveillut omistavani vain neljä laatikollista tavaraa, jotta voisin muuttaa vaikka maailman toiselle puolelle heti huomenna.

Elämä seitsemän kilon painoisen repun kanssa vahvisti sitä, minkä olin tiennyt jo teini-ikäisestä asti: äärimmäisen minimalistinen elämä on minulle suuri nautinto, arjen helpotus, taakan keventäjä.

Se tunne, kun istut reppu sylissä jossakin bussissa matkalla uuteen ja mietit, että minulla on tässä kaikki mitä tarvitsen ja asun kaikkialla mihin tämän reppuni lasken, oli kovin vapauttava.

Tarkoituksenamme oli olla reissussa puoli vuotta, mutta suunnitelmamme muuttuivat matkan varrella ja nomadielämämme jatkui.

Oltuamme kuukausia tien päällä, kysyin puolisoltani, entiseltä hamsterilta, oliko tämä kaivannut mitään tavaroita kotoa.
Kuulemma pikkutakkia.
Minä taas olisin halunnut sakset, ihan mitkä tahansa sakset.
Kumpikin haikaili parempia kenkiä vaelluskenkien ja sandaalien lisäksi.

Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää eli karsimisen aika

Kun matka yllättäen jatkui, kävimme välillä Suomessa.
Oli aika tyhjentää asuntoa ja laittaa se uudelleen vuokralle. Vielä se vuokrattiin kalustettuna, mutta irtotavaraa karsittiin ja pakattiin varastoon.

Tilastokeskiarvojen mukaan tavallinen suomalainen omistaa kokonaiset 30 000 esinettä.
Sekin on silti vain kymmenesosa pohjoisamerikkalaisten taivaita hipovista tavaravuorista.
Me emme päässeet ennestäänkään lähellekään kumpaakaan lukua, mutta minimalistin mieleen tavaraa oli mahdottomasti.

Kun laskin pienen repun pitkästä aikaa kotimme lattialle, olo oli absurdi.
Tässä nyytissä on kaikki mitä tarvitsen, miksi meillä on silti täällä huoneita, joista kaikista löytyy tavaraa, joiden olemassaoloa olen hädin tuskin muistanut, saati että olisin niitä kaivannut?
Oli astioita, kirjoja, levyjä, mappeja, työvälineitä, huonekaluja…

Jokaisella Suomen-visiitillämme karsimme vähän lisää.
Lopulta pakkasimme jäljelle jääneen irtaimiston varastoon ja vuokrasimme asunnon tyhjänä.

Kun päädyimme asumaan osittain Serbiaan, päätimme tuoda mukanamme myös omia kodintarvikkeitamme.

Vuokrakodissamme oli kyllä kaikki mitä tarvitsimme, paljon enemmänkin, mutta monet omat tavaramme olivat parempilaatuisia.
Japanilainen kokkiveitsemme leikkaa paremmin kuin vuokranantajan lukuisat tylsät rimpulat, laadukkaalla paistinpannulla on mukava kokata.
Talja lämmittää mukavasti eteisen lattiaa talvella.

Miksipä sitä muutenkaan säilömään tavaroita käyttämättöminä.
Nyt meillä on pikkureppujen lisäksi uudessa kodissamme pari isoa kassillista muuta tavaraa.

Minimoin koko kotini

Pikkuhiljaa aloimme oivaltaa, ettemme ole palaamassa Helsinkiin.
Vaikka asuisimme edes osan vuodesta Suomessa, niin Helsinkiin meillä ei ollut enää mitään siteitä sen jälkeen kun puolisoni pitkä työsuhde siellä oli päättynyt hänen vuorotteluvapaansa aikana.

Pohdimme mitä haluaisimme tulevaisuudessa tehdä, mistä nautimme ja mikä stressasi uudessa elämässämme.
Suurin stressin aiheuttaja oli epävarma ja heikko taloudellinen tilanteemme.

Voisimme yrittää hankkia paljon töitä, mutta se veisi haaveemme vähemmistä työtunneista. Aiemmassa elämässämme olimme molemmat tehneet liikaa töitä.
Halusimme enemmän aikaa omille projekteillemme, kuten kirjojen ja näiden blogien kirjoittamiseen.

Suurin menoerä oli ja on edelleen asuntolainamme.
Vaikka asuntomme oli vuokrattuna, eivät vuokrakulut kattaneet kuin osan lainanhoitokuluistamme. Vuokralaisia ei löytynyt kaikille kuukausille ja osan kanssa oli ongelmia.
Veloista pääsemisen jälkeen pärjäisimme hyvin pienillä tuloilla.

Kuinka pitkälle minimalismin siis voi viedä?
Kävisikö tämä esimerkistä: pistimme koko kotimme myyntiin?

Kun viimeisimmän vuokralaisemme sopimus elokuun lopussa päättyi, olimme valmiita tekemään radikaalin ratkaisun: Myisimme rakkaan kotimme.

Seuraava reissu Suomeen tehdään muuton merkeissä.
Parin viikon päästä varastokin tyhjenee ja loput tavaramme siirtyvät tilapäisesti synnyinkaupunkiini Tampereelle odottamaan seuraavia käänteitämme.

Nyt vain odottelemme kotimme kauppoja.