Minimalistin leffavalinnat. – Ensinnäkin pitää todeta, ettei meillä ole telkkaria.
Leffateatterissa olen käynyt viimeisen seitsemän vuoden aikana kaksi kertaa.

Siitäkin huolimatta, että puolisoni teki töitä leffakriitikkona 17 vuoden ajan.
Onneksi tekikin. Itselleni leffoissakin tärkeintä on laatu ennen määrää.
Puoliso katsoi työkseen kaiken, kotona katsottiin parhaat palat.

Le Havren halusin ehdottomasti nähdä, tähdistä ja tähdistä viis.
Olin todella pettynyt, kun Aki Kaurismäen Le Havre -elokuva ei voittanut puvustuksen Jussia.
Raadilta jäi huomaamatta kuinka nerokas minimalistinen puvustus oli.
Erityisesti harmitti kuinka pysti jaettiin ennalta-arvattavasti tyypilliselle pukudraamalle.

En siis ole leffojen suurkuluttaja, mutta joitakin suosikkejani olen katsonut useita kertoja.
Yksi niistä on juuri Le Havre.

Kaurismäen elokuvat ovat tunnettuja kokonaisvaltaisesta minimalistisuudestaan.
Puvustus, lavastus, yleinen vähäeleisyys ja repliikit ovat äärimmäisen minimalistisia ja sen vuoksi viehättäneet minua aina.

Paitsi itse tarina, Le Havressa viehätti poikkeuksellisen paljon sen puvustus. Itse asiassa tuo on harvoja elokuvia, jonka puvustukseen olen kiinnittänyt huomiota. Ja ylipäänsä muistan.

Päähenkilöillä on äärimmäiset kapselipuvustot: Vähän huonomman arkipuvun lisäksi miehen kaapista löytyy se parempi puku ja naiselta parempi leninki.
Vaikka tässä olikin kyse enemmänkin olosuhteiden pakosta, eikä harkitusta minimalismista, minua viehätti kuinka kiinteästi puvustus kulki tarinan mukana ja seurasi leffan juonenkäänteitä.
Kun jotakin tärkeää oli tapahtumassa, puettiin ylle se parempi asu.

Viime aikoina elämäni on ollut sen verran hektistä, että viimeisin näkemäni elokuva on jo vuoden takaa. Kaurismäki sekin, Toivon tuolla puolen.
Sen arabiankieliset kohtaukset olivat muuten aika jänniä serbiaksi tekstitettynä.

Kiireiden vuoksi olen myös harrastanut ajankäytön hallintaa karsimalla pois monia sellaisiakin asioita, joita haluaisin tehdä.
Yksi niistä on tämän Minimaattori-blogin kirjoittaminen.
En kuitenkaan halua hylätä teitä uskollisia lukijoitani, joten pyysin puolisoni avuksi.

Ismo on toimittaja, joka työskenteli vuosia leffakriitikkona Allerin tv-toimituksessa.
Hän on katsellut parinkymmenen vuoden aikana valtavan määrän elokuvia työkseen.
Niinpä pyysin häntä pohtimaan minimalistin silmää miellyttäviä leffoja.

Listan ideana ei ole esitellä minimalismia käsitteleviä elokuvia, kuten Petri Luukkaisen Tavarataivas tai The Minimalists-kaksikon (Joshua Fields Millburn & Ryan Nicodemus) Minimalism: A Documentary About The Important Things, vaan vinkata leffoista, joiden ilmaisussa hyödynnetään minimalismia.
Näissä leffoissa ei tarvitse kärsiä visuaalisesta hälystä, eikä pahemmin melustakaan.

Ismo vinkkaa:

Minimalistin leffat ****/*****

Minimalismi elokuvissa voidaan mielestäni käsittää esimerkiksi ilmaisun, lavastuksen (ja puvustuksen) tai juonenkerronnan niukkuutena. Satunnaiset esimerkkini keskittyvät ensimmäiseen ja viimeiseen.

Suoraan sanottuna en varmasti edes muista kaikista näkemistäni tuhansista elokuvista kaikkia minimalismi-kategorian alle taipuvia ja niitä löytyy myös varmasti niistä tuhansista elokuvista, joita en ole nähnyt. Alla mainitut tulivat kuitenkin etsimättä mieleen.

Akira Kurosawa: Ran Kulkukoira

Japanilainen kulttuuri kiinnostaa monia minimalisteja, mutta japanilaiset elokuvat eivät, yllättävää kyllä, ole aina ilmaisultaan kovin minimalistisia.
Esimerkiksi erään lempiohjaajani, Akira Kurosawan elokuvissa kuvallinen ilmaisu on usein sangen runsasta ja dialogi japanilaiseen tapaan teatraalista.

Minimalistisimmillaan ohjaaja on ehkä leffoissaan Ran ja Kulkukoira.
Ensimmäinen on komea Kuningas Lear -mukaelma, jonka yhdessä kohtauksessa linna vallataan verisessä taistelussa ilman muuta äänimaisemaa, kuin taustalla soiva (länsimainen) klassinen musiikki.
Välillä kamera pysähtyy kuvaamaan vihreitä kukkuloita vasten tuulessa lepattavia sotalippuja.

Vuonna 1949 valmistunut Kulkukoira taas kertoo poliisista, jonka ase varastetaan.
Hän vaeltaa pitkin sodanjälkeistä Tokiota yrittäen saada aseensa takaisin.

Kuriositeettina Kurosawasta ja eräästä Ken-sanista:
Tapasimme yhdellä Japanin reissullamme vanhan herran, Kenin, joka oli suuri Kurosawa-fani.
Hän avasi pienen baarinsa uudenvuodenaattona vain meitä varten kesken Kurosawa-leffamaratoninsa.

Terrence Malick: Paha maa Onnellisten aika

Harvakseltaan uransa alkupuolella ohjanneen Malickin kaksi ensimmäistä pitkää elokuvaa sijoittuvat USA:n Keskilänteen. Vaikka Paha maa on ulkomuodoltaan toimintaelokuva nuoren parin järjettömän tuntuisesta tapporetkestä ja Onnellisten aika kuvaus rakkaudesta, ahneudesta ja petoksesta, ovat molemmat henkilödraamoja, jotka tukeutuvat päähenkilöiden mielentiloja kuvaaviin verkkaisiin tunnelmiin ja avariin, jopa tyhjiin preeriamaisemiin.

Ensimmäisessä pääparina ovat nuoret Martin Sheen ja Sissy Spacek, jälkimmäisessä pääkolmikkona yhden uransa parhaista rooleista tekevä Richard Gere, sekä Brooke Adams ja Sam Shepard.

Robert Bresson: Taskuvaras

Robert Bressonia on pidetty minimalistisen elokuvailmaisun kulmakivien pystyttäjänä ja Taskuvarasta tässä mielessä hänen päätyönään.
Varastaminen on elokuvassa päähenkilön ainoa tapa toteuttaa itseään.

Bresson ei uransa alun jälkeen käyttänyt ammattinäyttelijöitä ja amatöörejään hän kutsui ”malleiksi”, joiden tehtävä oli olla ripustustelineenä elokuvien teemoille ja tehdä se mahdollisimman ilmeettömästi.

Bressonin on tehnyt myös versionsa Jeanne d’Arcin tarinasta ja hänen näkemyksensä aiheesta on suorastaan ankea.

Aki Kaurismäki: Koko tuotanto

Erään amerikkalaiskriitikon mukaan Kaurismäen Tulitikkutehtaan tyttö saa Robert Bressonin vaikuttamaan toimintaleffojen ohjaajalta.
Bressonin ilmaisusta vaikutteita saanut ja niitä äärimmäisyyteen vienyt Kaurismäki vaatii näyttelijöiltään, varsinkin amatööreiltä, usein sitä, että nämä eivät näyttele.

Tarkka käsikirjoitus syntyy kuvausten edetessä, monesti kuvauspäivän aamuna.
Dialogi on niukkaa, ”kaurismäkeläistä”.
Hänen parhaiden elokuviensa lavastajalla Markku Pätilällä oli minimalistisessa yleisilmeessä myös suuri rooli, samoin puvustuksella.

Tulitikkutehtaan tytössä lieroa miestä esittänyt Vesa Vierikko kertoi saaneensa Kaurismäeltä juuri ennen päivän kuvauksia käteensä lapun, jossa on viesti hänen roolihahmonsa lasta toiveikkaana odottavalle päähenkilölle: ”Hankkiudu toukasta eroon!”. Kohtauksessa viestin mukana tuli iso shekki.
Vaikka Vierikko tiesi näyttelevänsä elokuvan pahinta ihmistä, lapun sisältö tuli silti järkytyksenä.

Hurjia kamera-ajoja on Kaurismäeltä turha odottaa. Liikkuvimmillaan kamera on auton kyydissä. Musiikilla on tärkeä merkitys paitsi tunnelman luojana, toisinaan myös tarinan kuljettajana.

Kaurismäki on mennyt minimalismissaan niinkin pitkälle, että ohjasi mykkäelokuvan (Juha). Vaikka mykkäelokuvat eivät ilmaisultaan ole lähtökohtaisesti minimalistisia, kun ilmeillä ja eleillä pitää kertoa paljon, Juhassa ei tässäkään kontekstissa juuri elämöidä.

Selviä vaikutteita elokuviin on imetty myös ranskalaiselta mestarilta Jean-Pierre Melvilleltä ja erityisesti hänen gangsteridraamastaan Punainen ympyrä.

Jean-Pierre Melville: Punainen ympyrä

Rikoselokuvan klassikko ei ehkä ole minimalismia puhtaimmillaan, mutta päähenkilöiden vähäeleisyys- ja puheisuus sitä kyllä on.

Kolme osin sattumalta tavannutta gangsteria suunnittelee pankkiryöstöä ja polttaa ketjussa, myös pakoauton tavaratilassa ja tehdessään ruutia.
Puhutaan vähän ja asiaa.
Gangstereina ovat, ei enempää kuin vähempää kuin Alain Delon, Gian Maria Volonté ja Yves Montand.

Andrei Starkovski: Stalker

Yli kolmituntinen tieteisleffa ei totisesti ole mikään suuren yleisön elokuva, eikä sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan.
Eräässä elokuvakerhon esityksessä keski-ikäinen naiskatsoja lähti kelanvaihdon aikana eli noin puolivälissä närkästyneenä pois moittien vihaisena, että ”kolme keski-ikäistä miestä haahuilee jossain teollisuusalueella, eikä mitään tapahdu!”

Ei tosiaan tapahdu, ja tapahtuu silti.
Strugatskin veljesten kirjaan perustuvassa leffassa tosiaan kaksi keski-ikäistä miestä, ei haahuile, vaan etenee kielletyllä Alueella oppaansa, stalkerin, johdolla kohti sen sydäntä.
Siellä kuulemma kaikki toiveet toteutuvat.

Elokuva on enimmäkseen mustavalkoinen lukuunottamatta Alueen ulkopuolella tapahtuvia kohtauksia, jotka nekään eivät juuri lohtua tuo.
Tieteiselokuva tuo lajityyppinä monelle mieleen vilkkuvat lasermiekat ja avaruusalukset, mutta tässä tilalla ovat äärimmäisen niukka ilmaisu, lavastus ja puvustus.

Lopun pieni kohtaus stalkerin tyttärestä kertoo uskomattomassa vähäeleisyydessään perheestä ja Alueesta kaiken.
Palkitseva elokuva kaikkiaan.

*Leffavinkit antoi Ismo Lehtonen

Löytyykö oma suosikkisi näiden joukosta?
– Kerro kommenteissa.