*Sisältää kumppanilinkin nomadikollegani e-kirjaan
Minimalistisen elämäntavan valinta on usein seurausta jostakin oivalluksesta, tarpeesta muuttaa elämäänsä. Se voi olla seurausta tavaraähkystä, kuluttamiseen painostavasta vallitsevasta yleisestä ilmapiiristä tai stressaantumisesta omaan työhön ja ajankäyttöön.
Itselleni minimalismi materian suhteen on synnynnäistä, mutta ajankäytön hallinta ei ole ollut helppoa. Olin kyllä hyvä mahduttamaan kalenteriini paljon velvollisuuksia, töitä ja tekemistä, järjestämään aikatauluni niin, että ehdin tekemään mahdollisimman paljon, sekä hoitamaan asiat aikataulussa, – sillä minuuttiaikataululla.
Intohimotyökin voi polttaa loppuun
Ruokailun pystyi hoitamaan ajaessa, yrityksen taloushallinnon muun Suomen nukkuessa.
Laskin tarkasti tarvittavat ajoajat työkohteiden välillä, pidin kiinni siitä, että olen sovittuna aikana paikalla. Menin suoraan töihin jopa 38 tunnin matkojen jälkeen kehitysmaakohteisiin.
Kuudenkymmenen tai jopa sadan tunnin työviikoilla saa kyllä paljon aikaiseksi, mutta ei sillä kirkkaampaa kruunua saa, että on aina asiakkaiden tavoitettavissa.
Kun työ ja oma ala on intohimo, ei välttämättä osaa rajoittaa työtuntien määrää ja hankkia sitä elämää.
Siis elämää työn ulkopuolella.
Itse olin tehnyt jo kovin nuorena rakkaasta harrastuksestani työn.
Päättänyt, että voin valokuvata työkseni, mikäli panostan siihen niin paljon, että pärjään kovassa kilpailussa.
Opiskelin töiden ohella, tein harjoitustyöni öisin ja päivisin kuvasin asiakastöitä.
Myöhemmin perustin oman (ensimmäisen) yritykseni ja tahti vain kiivastui.
Olihan yritystä markkinoitava ja rakennettava sen menestymisen kivijalkaa. Varsinkin alalla, jossa rikkauksia ei ollut luvassa.
Ongelmana tässä oli vain se, että luovassa työssä yrittäjän jaksamisella on suuri merkitys, luovuus kärsii varmuudella, mikäli ei lepää tarpeeksi ja anna aivojen latautua.
Uusia ideoita ei synny ja arki täyttyy peruspuurtamisesta.
Omat suunnitellut projektit hautautuvat kiireen alle.
Intohimotyö onkin kenties suurin riski loppuunpalamiselle. Sitä tekee mitä rakastaa, vaikka yötä päivää. Intohimo ei kuitenkaan suojele väsymiseltä, vaikka niin saattaa helposti kuvitella.
Haaveilua hidastamisesta
Lopulta tajusin, että aikaa niille omille luoville projekteille ei koskaan tulisi, ellen itse tekisi asian eteen mitään.
Irtisanouduin vähitellen luottamustoimistani, olin jo antanut vuosikymmenessä tärkeimmän panokseni ammattiliitolleni.
Ennen tätä päätöstä olin jo ostanut pienemmän kalenterin, ajatellut, että jos en mahdu kirjoittamaan niin paljon tekemisiä aikatauluuni, en myöskään tee niin paljon.
Tämä oli kyllä varsin toimiva alkusysäys, joka johti ajankäytönhallinnan opetteluun laajemminkin.
Poikkesin välissä myös aivan toisella alalla, opiskelin uuden ammatin ja perustin uuden yrityksen työparini kanssa.
Hetken irtiotto tutusta työstä teki hyvää. Se toi uusia näkökulmia asioihin.
Oivalsin, että vanha ammattini on intohimoni, mutta tekemistä tulisi kohdistaa uusin tavoin.
Olin nauttinut ulkomaille suuntautuneista työkeikoistani kovasti, mutta samalla ne olivat olleet kovin kuluttavia.
Olin rakastanut matkustamista jo pienestä pitäen, mutta työmatkoilla ei jäänyt aikaa paikoista nauttimiseen.
Aloin haaveilla pidemmistä oleskeluista ulkomailla. Kenties muuttamisesta uuteen maahan.
Ensimmäisen kerran olin pakannut laukkuni pidemmäksi ajaksi lähtiessäni vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin juuri 16 vuotta täytettyäni ja jo silloin päättänyt, että käyn Suomessa enää hoitamassa opintoni loppuun. Toisin kävi.
Vuodet vierivät, mutta minä jäin kiinni arkiseen aherrukseen.
Aika lähteä
Uutta elämää rakentaessa aloimme mieheni kanssa haaveilla pidemmästä matkasta, jonkinlaisesta aikalisästä, irtiotosta, sapattivapaasta.
Kun mieheni sitten sai puolen vuoden vuorotteluvapaan, pakkasimme reput ja lähdimme maailmalle heti vuorottelun ensimmäisenä päivänä.
Pohdimme myös olisiko tulevaisuudessa mahdollisuutta tehdä osittaista etätyötä tai muuttaa ulkomaille vaikkapa osavuotisesti.
Emme halunneet odottaa eläkeikää.
Sitkun-elämä kun ei koskaan toteudu.
Lue myös: 5 vuotta vailla vakinaista asuinpaikkaa
Eipä tiennyt tyttö kuinka nopeasti unelmat voivat toteutua, kun ne ääneen sanoo.
Niin kutsutut yhteistoimintaneuvottelut iskivät kesken matkan, eli mieheni 17-vuotinen työura päättyi työnantajan tahdosta, ja yhtäkkiä meille oli vain taivas rajana.
Espanjassa teimme päätöksen, ettemme palaa Suomeen asumaan.
Toteuttaisimme haavemme nomadiudesta.
Matkaisimme kunnes löytäisimme paikan, minkä kokisimme kodiksemme.
Alitajuisesti olin etsinyt tätä paikkaa kaikkien reissuvuosieni ajan.
Olin käynyt 85 maassa, mutten osannut päättää missä haluaisin asua.
Täydellistä paikkaa ei olekaan.
Lopulta ymmärsin, ettei tarvitsekaan olla. Ei meidän tarvitsisi päättää mihin muutamme.
Me voisimme mennä sinne, missä sillä hetkellä tuntuu hyvältä olla, ja pysyä niin pitkään kuin huvittaa.
Törmäsimme nomadikollegaan
Kesken tämän ”projektin” aloituksen tutustuin Rositaan, jonka ajatukset olivat hyvin lähellä omiani.
Hän oli ollut rakastamassaan työssä, saanut paljon vastuuta, uhrannut itsensä työlleen.
Kunnes oli uupunut oravanpyörään ja alkanut pohtia vaihtoehtoja.
Olin miettinyt valjastaa kokemukseni itsenäisestä matkailusta muidenkin avuksi.
Moni oli toivonut että kirjoittaisin kirjan matkailusta, käymistäni paikoista, budjettimatkailusta ja omista kokemuksistani journalistina maailmalla.
Sitten havaitsin Rositan jo kirjoittaneen aiheesta parikin e-kirjaa.
Tähän mennessä olen ehtinyt lukea vasta 15 sivua ensimmäisestä kirjasta Toimistosta travelleriksi, matkaopas vapaampaan elämään, mutta ällistyin jo ensimetreillä.
Rosita on jo kirjoittanut kirjani!
Omani palaa takaisin ideapöydälle, ei pyörää kannata keksiä uudelleen.
Mikä erikoisinta, tiemme Rositan kanssa ovat ristenneet jo nuorina, vaikka tapasimmekin toisemme ensi kertaa vasta aikuisina nomadikollegoina.
Äitimme työskentelivät aikoinaan samassa työpaikassa. Sekä Rosita että minä olimme työskenneet samassa yrityksessä koulujen loma-aikoina, mutta eri vuosina.
Rosita oli jopa käynyt kotonani silloin kun olin itse vaihto-oppilaana maailman toisella puolen!
Kun lähtee, voi pysähtyä
Tällä hetkellä asumme Serbian pääkaupungissa Belgradissa ja tutustumme uuteen elämäämme.
Vuokrasimme alkuun asunnon kuukaudeksi, mutta toissapäivänä, kahden viikon asumisen jälkeen, päätimme jo jatkaa vuokrasopimustamme ihanassa asunnossamme toisella kuukaudella.
(No okei, torakat eivät ole kovin ihquja).
Olemme kotiutuneet hyvin.
Kun ei pakota itseään päättämään missä asua loppuelämänsä, saa rauhan pysyä paikoillaan.
Alku menee uuden työn ideoinnissa ja markkinoinnissa, mutta olen päättänyt järjestää aikaa myös muulle elämälle.
Uusien ystävien tapaamiselle, opiskelulle ja lukemiselle.
Rositan kirjat ovat lukulistallani ykkösenä. Sillekin ilmeisesti oli syynsä, että viime metreillä Suomessa käydessämme, matkalla satamaan, poikkesimme vielä kotivaraston kautta ja jätin sinne kirjan, minkä olin ajatellut ottaa kesälukemisekseni.
Mikäli elämän yksinkertaistaminen ja matkailu kiinnostaa, niin voin lämpimästi suositella lukemaan Rositan kirjat Toimistosta travelleriksi, matkalla vapaampaan elämään ja Nippu kuntoon, taloustietoisen reissaajan opas.
Pakettina ostettuna saat niistä hyvän alennuksen, ja Matkaopas vapauteen -verkkokaupassa saat niistä lisäksi vielä 10% lisäalennuksen käyttämällä koodiani “Minimaattori”.