Lapsuuden haaveita toteuttamassa, mutta miten?
Ensin pitää tunnistaa omat unelmansa, jotta niiden eteen voi aktiivisesti työskennellä.
Minimalismi auttaa keskittymään olennaiseen.
Pohtimaan materiaalivirtojen ja tavarahuollon sijaan sitä mikä on tärkeää, arjessa ja elämässä.
Sanotaan, että ihminen palaa keski-iässä jollakin tavalla juurilleen, muistaa lapsuudenhaaveensa ja alkaa toteuttaa niitä.
Luulen, että osalle ihmisistä näin ei kuitenkaan käy.
Jos kohdalle ei osu pakollista pysähdystä tai selkeää muutoksen tarvetta, on helpompaa jatkaa niin kuin aina ennenkin.
Pohtimatta vastaako oma arki sitä, millaisesta elämästä ja tulevaisuudesta lapsena ja nuorena haaveili.
Aikuisen mieli kehittää pakkoja.
Muutosvastarinta tai muutoksen pelko rakentaa suojakseen muka pakollisten tehtävien sikermän. – En minä voi muuttaa ulkomaille, koska minulla on lapsia ja asuntolaina. En minä voi opiskella uutta ammattia, ei tässä iässä enää opi.
On helpompaa raahautua maanantaiaamuna työpaikalle, vaikka se työ olisi maistunut jo pitkään puulta, kuin pohtia mitä oikeasti haluaa elämältään.
Syy minimalistisen elämän marginaalisuuteen ilmiönä saattaakin piillä siinä, että turhien asioiden ja kiireen karsiminen pakottaa kohtaamaan perusasiat.
Kun televisio on myyty, ei voi enää hukuttaa ajatuksiaan fiktiivisten hahmojen elämän seurantaan. On pakko katsoa peiliin ja kysyä mitä minä oikeasti elämältäni haluan.
Mennä epämukavuusalueelle tajuamaan, että jonkin on muututtava.
Todeta, että vain minä voin sen muutoksen tehdä, ja olen siitä yksin vastuussa.
Ei puolisoni, työnantajani tai vaatehuollon vaatima ajantarve.
Hidastamista opettelemassa
Perustin ensimmäisen blogini reilu kymmenen vuotta sitten.
Se ei ollut julkinen. Jaoin sinne salasanoja vain valitsemilleni ihmisille, läheisilleni, jotta he voisivat seurata reissukuulumisiani. Montaa postausta pidemmälle en päässyt.
Työ vei aikaa harrastuskirjoittamiselta.
Materiaalisessa mielessä olin ollut minimalisti aina, mutta elämäni oli erittäin kiireistä.
Olin aina pitänyt työstäni valokuvaajana ja yrittäjänä.
Työhöni käyttämäni tunnit eivät tuntuneet uhraukselta.
Neljänkympin korvilla aloin kuitenkin pohtia vanhempieni sanoja.
Yrittäjäisäni oli muistuttanut jo vuosia, ettei kukaan toivo kuolinvuoteellaan tehneensä enemmän töitä. Uraäitini oli puolestaan toppuutellut, että joskus voisi yrittää päästä helpommallakin.
60-100 tunnin työviikot eivät ole hyvää elämää, muistuttivat molemmat.
Kunnianhimosta huolimatta on ihan ok, että leipänsä tienaa helpommallakin.
Jääräpäänä piti silti tehdä ensin toisin ja opetella kantapään kautta.
Perustaa vielä uusia yrityksiä.
Ja myös lopettaa niitä.
Yllättäen taloudellisesti pahimmassa vaiheessa, uuden yrityksen aiheuttamat velat niskassa, tulot nollassa ja ensimmäinen yritys tyhjäkäynnillä totesin, että eipä tässä mitään hävittävää ole.
Kaikenlaista on jo kokeiltu ja rahan menettäminen ei ole kauheinta maailmassa.
Ammattitaito ja suunnilleen järkikin oli tallessa.
Uusia taitojakin oli tullut opittua roppakaupalla kokemusten ja koulutusten myötä.
Voisin hyvin hidastaa tahtiani ja pohtia mitä oikeasti haluaisin tehdä loppuelämäni.
Tai edes seuraavaksi.
Lähdin kolmeksi kuukaudeksi Japaniin kirjoittamaan kirjaa japanilaisesta kulttuurista.
Se oli ollut pitkäaikainen haaveeni.
Puolisen vuotta aiemmin olin aloittanut tämän blogin.
Sain matkaan apurahan, joka kattoi matkakustannukset.
Oma eläminen ja yritykseni kulut piti kuitenkin kattaa kalliilla lainarahalla.
Jostain syystä en ollut siitä kuitenkaan huolissani.
Enemmän jännitti julkisesti kirjoittaminen.
Journalistisella alalla kuvaajia ei suoranaisesti arvosteta tekstintuottajina.
Perheeni ja toimittajapuolisoni kannustus kuitenkin riitti.
He tiesivät, että olin aina kirjoittanut paljon.
Missä unelmat syntyvät
Jossakin vaiheessa downshiftaus-prosessiani muistin pikku-Tanjan.
Sen tytön, joka jo alakouluikäisenä kirjoitti kymmenien sivujen mittaisia tarinoita, faktaa ja fiktiota.
Sen, jolle opettaja koulussa huomautti, että pari sivuakin riittäisi mainiosti ainekirjoituksessa hyvään arvosanaan.
Mutta en koskaan kirjoittanut arvosanojen vuoksi.
Tunnustan, että itseasiassa en panostanut koskaan koulunkäyntiin erityisen paljon, yksinkertaisesti vaan rakastin kirjoittamista. Ja lukemista, mutta en koulukirjojen.
Biologian kokeisiin ”lukiessa” kirjani välissä oli kiinnostava romaani. (Heippa vaan äiti!)
Mieleeni muistui, että unelmoin pääseväni Pariisin Sorbonneen opiskelemaan kirjallisuutta, halusin kirjailijaksi. En käsitä, mistä pieni lapsi edes tiesi koko Sorbonnen yliopiston olemassaolosta.
Teini-iässä haaveilin toimittajan urasta.
Vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa pääsinkin kirjoittamaan koululehteen. Olin ylpeä siitä, että tekstejäni arvostettiin, vaikken kirjoittanutkaan äidinkielelläni.
(Jenkeissä koululehdet ovat ihan oikeita painettuja sanomalehtiä).
Sain opiskella myös harrastustani valokuvausta. Latentin valokuvan kehittyminen pimiössä filmistä paperille oli niin suuri ihme, että se vei silloin uteliaalta mieleltä voiton kirjoittamisesta.
Lapsuuden haaveitani yhdistää yksi asia
Aivan pienenä olin haaveillut tutkimusmatkailijan urasta.
Harmitti kun joku muu oli jo löytänyt Angkor Watin ennen minua, mutta olin aivan varma, että jossakin viidakon keskellä joku upea temppeli odottaa vielä löytämistään.
Parivuotiaana olin tomerasti ilmoittanut ryhtyväni isona laivan kapteeniksi.
Samoihin aikoihin olin tuijotellut ihastuksissani ylilentäviä lentokoneita riemusta kiljahdellen: ”Tuo on se Kuopion kone!”
Vähän myöhemmin halusin rekkakuskiksi.
Teini-iässä olin pettynyt siihen, ettei naisista voinut, vielä silloin, tulla hävittäjälentäjiä.
Myöhemmin olen naureskellut, ettei pasifistista olisi kovin hyvää hävittäjälentäjää voinutkaan tulla.
Kaikille ammattihaaveilleni löytyi kuitenkin yhteinen tekijä: liike.
Kaukokaipuu lienee sisäänrakennettu, synnynnäinen ominaisuus.
Minkä tahansa ammatin valitsisinkin, oli selvää, että halusin matkustaa.
Ja sitä olen totisesti tehnyt.
Viimeisen vuosikymmenen ajan reissupäiviä kertyi parisataa vuodessa.
Lentoja niin paljon, että työkseen lentävät tutut kommentoivat minun lentävän enemmän kuin he, ja minä kuitenkin olin lennoilla vasta matkalla tekemään varsinaista työtäni.
Ihmettelee siinä nyt sitten mistä niitä työtunteja kertyi.
Mutta se tyttö Sorbonnen…
Jenkeistä palasin Suomeen aloittamaan ilmaisutaidon lukion, luovan kirjoittamisen linjalle valittuna. Joitakin vuosia myöhemmin ensimmäisen yritykseni perustaessani minulla oli jo taustalla valokuvaajan tutkinto ja julkaisutekniikan koulutusta.
Yritykseni ensimmäisessä hinnastossa oli tuntitaksat kaikille osa-aluille, kuvaamiselle, graafiselle suunnittelulle ja sille kirjoittamiselle.
Kaikkia myös tein alkuvaiheessa, kunnes valokuvaustöiden tilauksia alkoi tulla niin paljon, etten ehtinyt enää muuta tehdäkään.
Koin muiden taitojeni ruostuvan niin, että pikkuhiljaa poistin ne hinnastostani.
Lopulta juuri minimalismi oli se, mikä sai minut palaamaan juurilleni.
Tajuamaan, ettei kukaan muu voi lokeroida minua ”vain valokuvaajaksi”, – kaikkein vähiten ne, jotka eivät taustojani tunteneet.
Lapsuuden haaveita toteuttamassa
Parisen vuotta sitten päädyin maailmalle pysyvähkömmin.
Nyt työni koostuu jopa enemmän kirjottamisesta kuin kuvaamisesta.
Voin sanoa, että nyt olen lapsuuden haaveita toteuttamassa.
Ansaintalogiikka vaatii vielä vähän säätöä, mutta yritän olla stressaamatta siitä liikaa.
Kirjoja ja kirjaideoita on työn alla, muun työn ohessa.
Unelmointi on ihmisiä yhdistävä universaali ilmiö.
Unelma on polttoaine, energia, joka saa jatkamaan eteenpäin pyrkimistä.
Aivan jokaisella on myös oikeus tavoitella unelmiaan, lähtökohdista riippumatta.
Silloinkin kun päätyy täysin uusille urille ja aloittaa täysin tyhjästä.
Paperimiehestä voi tulla hoitoalan ammattilainen, johtui se sitten työmarkkinoiden muutoksesta tai omasta kutsumuksesta. Trukkikuski voi alkaa vetää joogaretriittejä. Entisen pankkiiri voi päätyä käsityöläiseksi Kaakkois-Aasiaan.
Jokaisella on oikeus kirjoittaa ja tuoda esiin ajatuksiaan, vaikkei kielioppi sujuisikaan vielä täydellisesti.
Oppia kun voi vain tekemällä.
Harjoittelemalla.
Toistamalla.
Unelmien toteuttaminen vaatii kuitenkin ensin niiden kartoittamisen.
Turhan karsimisen.
Jos ei pysähdy kuuntelemaan itseään, puurtaa vuodesta toiseen tehden jotakin, mihin ei oikeastaan haluaisi tuhlata elämäänsä.