Kaipaan vuoria, Välimerta, joogaa, Balkanin rentoa elämänmenoa, lämpöä, nomadivuosien alun Balin hidasta elämää.
Siltikin, samoin kuin aikoinaan tarvitsin paikanvaihdosta saadakseni ajatukseni irti töistä, tai ylipäätään osatakseni pitää lomaa, näen Suomeen palaamisessa vastaavaa.
Paljon mahdollisuuksia uuteen.
Uusiin tapoihin. Myös vanhojen hyvien tapojen palauttamiseen.
Tottumuksista pitää irrottautuakin, niitä on aktiivisesti tutkiskeltava.
Uusia ja vanhoja tapoja
Pandemia muutti kaiken, pysäytti kaiken. Meidät ja maailman.
Jämähdimme Belgradin kotiimme, eikä aktiivisuus enää koskaan oikein lisääntynyt.
Jos emme olisi lähteneet, olisimmeko jääneet ikuisesti välitilaan?
Suomessa olen tottunut aina kävelemään paljon.
Nyt kun olen kahden maan välillä, huomaan jälleen olevani kävelevä ihminen.
Silloin kun olen Tampereella.
Kilometrejä kertyy paljon enemmän kuin Belgradissa.
Täällä loksahdan vanhan kävelevän minäni rooliin.
Olen palannut harjoittamaan pieniä aamujoogahetkiä. Jos en ihan meditointia, niin pienen hetken rauhallisten ajatusten parissa ennen päivän touhuja.
Nämä tavat ovat vaatineet tietoisen valitsemisen, mutta uudessa ympäristössä niistäkin tulee nopeasti tuttuja rutiineja.
Pohdin mitkä tottumuksista – omistani tai sosiaalisesta normista – ovat niitä, jotka haluan omaksua takaisin.
Mitä tuon maailmalta mukanani.
Mitkä taas ovat tapoja, joihin en halua palata.
En ainakaan tahdo takaisin hurjaan työtahtiin, en valtaviin keikkamääriin.
Siksi kehittelen uusia tulonlähteitä, mietin mitä haluan tehdä isona.
Sitä pähkäillessäni testailen erilaisia passiivisen tulon lähteitä.
Enkä minä vuoria tarvitse.
Kotimme vieressä on Pyynikin ulkoilumaastot. Sinne johtaa Pispalan portaat, joilla treenaavat ammattiurheilijatkin.
Ne ovat nyt aivan riittävä vuoristo.
P.s. Jos haluat lukea lisää nomadielämämme tarinoita tai paluumuuttoon liittyviä fiiliksiä, kurkkaa tiheämmin julkaistavaan Please be seated for takeoff -blogiimme.