Oma minikoti,
sitä pitää vähän makustella.
Ei niinkään enää matkustella.
Paluumuutto on totta.
Lähes seitsemän vuoden jälkeen meillä on taas oma koti
ja reissuelämän tukikohta.
Nyt meille tulee taas sellainen koti, jonka useimmat (normaalit) ihmiset mieltävät oikeaksi kodiksi.
Ei sellainen, jonne kotiudutaan kun repulle löytyy sängynpäädystä paikka,
vaan sellainen, jossa ollaan kirjoilla ja jonne palataan päivästä toiseen töiden jälkeen.
Joka sisustetaan itse, jossa säilytetään omia tavaroita
ja jossa asutaan edes suurin piirtein suurin osa vuodesta.
Minut enemmän tai vähemmän onnistuneesti kouluttanut oppi-isäni, valokuvauksen opettajaguru MJK tokaisi viimeksi Suomessa käydessäni omilla kasikymppisillään tästä yllärikuviostamme, että “alan leikkiä taas välillä aikuista”.
Tiedä siitä,
ihminen voi olla täysi-ikäinen olematta aikuinen.
Peterpanilaisuus on vähän tavoitteenikin.
Masa muuten on ainoa ihminen jolla on lupa sanoa noin ja jolle en moisista sanoista suutu.
Eipä tuo tosin lupia kysele.
Missä mun koti on jos se ei ole täällä?
Belgradin vuokra-asuntomme on ollut meille hyvin rakas.
Menee pitkän aikaa käsittää, ettei se pian enää ole meidän koti.
Kuka sinne muuttaa, meidän kotiin,
palaammeko enää koskaan?
Voiko Belgrad enää ikinä olla koti, jos emme saa palata siihen samaan kotiin?
Entä ne kaikki muut paikat?
Balin Ubud, Japanin Nara…
Vuodet maailmalla vierähtivät nopeasti,
kuudeksi kuukaudeksi suunniteltu reissu venähti kuudeksi vuodeksi,
seitsemäskin taitaa täyttyä ennen kuin asetumme pysyvämmin synnyinkaupunkiini Tampereelle.
Viime vuonna kerroin kuinka ostimme pienen sijoitusasunnon ja niinhän siinä lopulta kävi, että asunnosta tuli oma kotimme.
Olemme nyt tamperelaisia,
minä uudelleen, puolisoni ensimmäistä kertaa.
Nomadin ja ulkosuomalaisen vahvasta identiteetistä luopuminen on paljon vaikeampaa kuin tamperelaiseksi muuntautuminen.
Paluumuutto on totta.
Ainakin nyt.
Emme kenties koskaan palaa pysyvästi.
Emme odota tai murehdi tulevaa.
Elämä on nyt ja tässä.
Maata pitkin puolen Euroopan halki kera muuttokuorman
Tämä viikko on mennyt muuttoa tehdessä ja uutta minikotia rakentaessa.
Oikeastaan jo kaksi.
Tätä kirjoittaessani Belgradista lähtemisestä on kulunut kaksi viikkoa.
Minä olen Tampereella rakentamassa kotiamme.
Siippani on jo palannut Belgradiin pitämään seuraa pienperheemme pienimmälle, mutta kenties pippurisimmalle jäsenelle, eli kissaneiti Nerolle, joka vielä odottelee EU-passiaan.
Belgradin kaduilla kasvaneelle keisarinnalle muuttomuutos tulee olemaan hurjin.
Vaikka tuo sinnikäs otus on päättänyt seurata meitä maailman ääriin, sen reissukokemukset rajoittuvat toistaiseksi pisimmillään belgradilaisella lähikioskilla käymiseen.
Muuttotaipaleemme, paluumuutto alkoi matkustamalla bussilla Belgradista Unkarin ja Itävallan kautta Tsekkeihin ja sieltä muutaman päivän pysähdyksen jälkeen Puolaan kera muuttokuorman.
(Reissujutut julkaisen matkablogin puolella.)
Krakovasta matka jatkui lentäen edelliseen kotikaupunkiimme Helsinkiin ja samantien bussilla Tampereelle.
Nomadiaikojen seitsemän kilon reput vaihtuivat 40 kilon muuttokuormaan,
emmekä olleet varmoja olimmeko tekemässä järkevää päätöstä vai elämämme suurinta mokaa.
Entä jos emme palaa koskaan?
Tunnustan ettemme ole kaivanneet Suomeen.
Suomeen me kuitenkin palaamme, ainakin toistaiseksi.
Matkalla läpi Euroopan ehdin kirjoitella ajatuksiani minikodista.
Mitä tavaroita kotiimme tulee ja ei tule,
mitä pitää ostaa, mitä karsia,
millaisen kodin haluamme rakentaa,
sitä emme lähtiessämme tienneet.
Tunteet, ne pakataan mukaan ja puretaan
ilo
suru
haikeus
luopumisen tuska
jälleenäkemisen ilo
pisara nostalgiaa
ikävä,
ikuinen ikävä,
sinne mistä lähtee
mistä on lähtenyt
minne ei voi palata
missä ei ole vielä käynyt.
Ikävää fyysiseen kipuun
saakka.
Paikkaa, mistä lähti
ei enää ole.
Monet tutut ovat menneet.
Sitä ihmistä, joka lähti
ei enää ole.
Juurettomuus jää
pysyväksi.
Lopulta,
emme voi palata koskaan.
Voimme vain lähteä.
Minullekin iski tätä lukiessa haikeus – enkä edes tiedä, tuliko se teidän puolesta vai omasta puolesta.
Olen miettinyt viime aikoina paljon Suomea ja mitä mieltä olen siitä, varsinkin kun nyt kesän tultua “pitäisi” olla ihan haltioissaan Suomen kesästä. Kesä on joo kiva Suomessakin, mutta silti värit, valo, maisema, lämpö… Kaikki se tuntuu enemmän omalta jossain Välimeren tienoilla.
Tervetuloa joka tapauksessa Suomeen! Mielenkiintoista seurata, millaisia ajatuksia Suomeen asettuminen teille tuo tullessaan ja viekö menojalka teitä kuitenkin pian eteenpäin. 🙂
Mä niin ymmärrän! Itsekin kuulun paremmin tuonne Etelä-euroopan maisemiin ja sopeutuminen takaisin Suomeen vähän jännittää. Sumessa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta ei meillä kummallakaan ole ollut mitään erityistä halua palata tänne. Ollaan otettu siltä kannalta, että olemme ehkä pari vuotta ja kokeilemme sitten jotakin muuta maata. Tuntuu helpommalta kun ajattelee, ettei tänne tarvi pysyvästi muuttaa, paitsi jos jääminen tuntuu oikealta. Onhan tässä sitten kuitenkin oma tukikohta reissujen väliin ja täällä perhe, ystäviä ja muuten laajat verkostot.
Ja jos me ei lähdettäisi nyt Belgradista, emme lähtisi kenties koskaan. Suomesta on ainakin helpompi lähteä, haha.
Kiitos! Yritän kirjoitella tänne taas jatkossa vähän tiheämmin ja matkabloginkin puolelle on ihan hauska tehdä Suomi-postauksia, etenkin meidän kansainvälisille lukijoille.
Hyvää pohdintaa ison elämänmuutoksen mukana. Itsekin herkistyi kun luki tekstiä ja runoa.
Kiitos paljon kauniista sanoistasi Mare <3