Työskennellessäni kehitysmaissa nautin auringonvalon mukaan elämisestä. Nousemisesta aamulla yhtä aikaa auringon kanssa ja töiden lopettamisesta sen laskiessa. Siitä, että pimeä aika varataan levolle.
Maatalousvaltaisissa yhteiskunnissa kesän pitkät, valoisat ja lämpimät päivät työskenneltiin ahkerasti. Kovan työn jälkeen kesä huipentui syksyn sadonkorjuujuhlaan ja iltojen pimetessä siirryttiin sisätiloissa tapahtuvaan puuhasteluun, tehtiin lyhyempää työpäivää ja levättiin talven pitkät pimeät.
Downshiftaus ei ole uusi ilmiö, päinvastoin, levolle osattiin antaa aikaa aina 1800-luvulle asti. Työtä tehtiin luonnon ehdoin. Ei umpihankeen voinut lähteä niittämään työn satoa. Raskas työ sai vastapainokseen rauhaisampaa eloa.
Sähkövalon keksiminen mahdollisti työaikojen pidentämisen, teollistuminen toi vuorotyöt ja tehokkuuden aikakauden. Se muutti elämän normaalin rytmin. Vuorokausi- ja vuodenaikarytmit katosivat.
Nykyään haaveillaan automaatiosta, keveämmistä töistä ja vähemmistä työtunneista.
Mikäli varallisuus jakautuisi edes kohtuullisen tasaisesti, voitaisiin tulevaisuuden yhteiskunnassa luoda hyvinvointia tekemällä töitä vain muutaman tunnin päivässä.
Valitettavasti tällä hetkellä automaation poispotkimille ei välttämättä kuitenkaan löydy korvaavaa työtä ja varallisuus kertyy omistajatahoille, aivan kuten teollistumisen varhaisinakin vuosikymmeninä.
Luovan alan yrittäjänä asiallisille tuloille on vaikea päästä, vaikka tekisi ympäripyöreitä päiviä. Minullakin on tästä parin vuosikymmenen kokemus. Tein vuosia töitä jopa kokonaan ilman lomia, viikkotunteja kertyi helposti kuudestakymmenestä jopa sataan.
Yhdestäkään työkeikasta ei uskaltanut kieltäytyä, kun ei tiennyt tuleeko tilauksia enää ensi kuussa tai edes huomenna.
Lopulta oivalsin, ettei niin voinut elää. En halunnut olla aina töissä, enkä etenkään saada sydänkohtausta nelikymppisenä.
Niittää ei voi ilman kylvöä. Nykyajan tietotyöstäkään ei voi lypsää jatkuvasti tulosta, ellei ole aikaa luoda uutta. Kylvää siemeniä, joista kasvaa suurta.
Pyrin kohti taloudellista riippumattomuutta, vaikka se tällä hetkellä velkataakan alla vaikuttaakin kaukaiselta haaveelta. Pohdin uusia tapoja yrittää ja tällä kertaa myös onnistua.
Haen passiivisten tulojen lähteitä ja koitan pitää työtunnit kurissa.
Silti lipsun edelleen helposti ylipitkiin päiviin.
Matkojemme välissä kävimme Suomessa hoitamassa asioita. Samalla kun purimme kesän materiaalia lehtijutuiksi, piti hoitaa juoksevia asioita, sekä tehdä uusia matkajärjestelyjä ja ideoida uusia töitä. Yhtäkkiä huomasin taas venyväni 18 tunnin työpäiviin ja nukkuvani vain muutaman tunnin yössä.
Eräänä aamuna Siperiassa revin itseni aikaisin ylös kuvaamaan auringonnousua ja illalla piti kuvata tietenkin auringonlaskun kauniiksi värjäämät maisemat. Taas työpäivän oli uhkana venyä viiteentoista tuntiin.
Päätin nukkua iltapäivällä parin tunnin yöunet (sähköpostien lukemisen, taloushallinnon ja muiden juoksevien asioiden sijaan) ja olla tuntematta moisesta laiskottelusta huonoa omaatuntoa.
Vanha koira voi oppia uusia temppuja, mutta välillä se käy varsin hitaasti.
Nyt olemme olleet vajaan viikon Japanissa, missä aurinko laskee tällä hetkellä jo viideltä iltapäivällä. Työpäivät olisi helppo kutistaa lyhyiksi, mutta japanilaiseen elämäntyyliin kuuluu hämärässä eläminen ja nyky-Japanissa töitä tehdään järjettömästi aamuvarhaisesta yömyöhään.
Oman kirjaprojektinikin kuvaamiseen kuuluu olennaisesti iltahämärän hyödyntäminen.
Yritän kuitenkin muistaa rauhoittua, rentoutua iltaisin kuumissa lähteissä omissa ajatuksissani.
Yhdessä maailman kiireisimmistä maista on myös parhaimmat mahdollisuudet löytää keinoja elää rauhallista elämää.