Adam

”Hyvää yötä ja joulua!”, toivotan puolisolleni nukkumaan mennessä. ”Kiitos samoin, nähdään ennen pääsiäistä” vastaa mies.

Olemme viimeistä iltaa Ubudissa. Aamulla pakkaamme kamppeemme ja teemme pienen kaupunkikierroksen; käyn viimeisen kerran tutulla hierojalla, puoliso parturissa.

Tämän jutun voit myös kuunnella podcastina täältä: Adam

Esikoisyritykseni täyttää tänään kahdeksantoista vuotta.
Sille on hyvä skoolata tekemällämme mangobanaanijugurttismoothiella.

Käyn vaihtamassa mukanani useamman vuoden hätävarana kulkeneet Yhdysvaltain dollarit Indonesian rupioiksi, kun kukkaron pohja paistaa. Seuraava maksu asiakkaalta tulee vasta puolentoista viikon kuluttua.

Adam

Päätämme poiketa viime reissulta tutussa naapurustossa, missä asuimme marraskuun 2016.
Oliskohan Adam vielä samoilla portailla, missä aina makoili…

Adam on kulkukoira, joka pelkäsi useimpia ihmisiä, mutta luotti muutamaan ihmiseen, joilta sai ruokaa.
Adam oppi luottamaan myös meihin. Rauhoittelimme sitä tämän saatua iltaisin ulvontakohtauksia ja pysähdyimme juttelemaan sille aina päivittäin ohikulkiessamme.

Adamia ei näy.
Jatkamme matkaa ja kurkistelemme tuttuihin pihoihin.
Yhden kaupan edustalta kuuluu kysyvä tarjous: ”Something? Something?”
Myynnissä on käsintehtyjä pikkuveistoksia. Hymyillen vastaamme: “Ei kiitos”.
Mies katsoo meitä pitkään.

Hetken päästä palaamme takaisin.
Päätämme kysyä Bagukselta onko tämä nähnyt Adamia.
Hänen silmänsä syttyvät ja suu leviää nauruun: ”Ajattelinkin että näytitte tutuilta!”
Bagus vakavoituu ja pudistaa päätään surullisena.
”Kiitos kun autoitte pitämään Adamista huolta”
mies jatkaa kertoen koiran sairastuneen neljä kuukautta sitten.
Bagus oli kantanut Adamin eläinlääkäriin, mutta oli ollut jo myöhäistä,
”ei ole enää Adamia”.

Mies huikkaa meidät istumaan viereensä portaille ja kipaisee itse takahuoneeseen huudellen keittävänsä meille kahvit.
Siinä sitten istumme portailla höpisemässä ja vaihtamassa kuulumisia kahvikupillisten ääressä.
”Miksi ette ostaisi tonttia täältä, tuossa lähellä olisi myynnissä, tehän viihdytte Ubudissa”, vanha tuttumme ihmettelee ja alkaa luetella hehtaarihintoja.

Kerromme olevamme lähdössä Sanuriin ja jatkavamme Uuteen-Seelantiin muutaman päivän kuluttua. Pahoittelemme ettemme ole ehtineet käydä aiemmin häntä moikkaamassa, mutta sanomme palaavamme tämän kuun viimeisen päivän viimeisillä tunneilla.

Bagus soittaa tutun taksikuskin noutamaan meidät.
Haemme reppumme majapaikastamme.
Emäntämme hyvästelee meidät iloiten siitä, että palaamme pian.
Karautamme vauhdilla matkaan ja puolen tunnin ajamisen jälkeen muistan smoothien jääneen jääkaappiin.

Aikoinaan lähdin työmatkoille ja hyvästelimme puolisoni kanssa usein kotona sanoen ”Hyvää helmikuuta, nähdään ensi kuussa!”
Nyt jatkamme matkaa yhdessä.
Siksi hyvän joulun toivottamisesta nukkumaan mennessä on tullut keskinäinen vitsimme.
Näemme oikeasti toisemme heti kun avaamme silmämme, emmekä vasta monen, monen aamun kuluttua.

P.s. Lue tästä nomadielämämme alkuvaiheista Balilla.