On tasan viisi vuotta siitä, kun lähdimme puolen vuoden mittaiselle ”maailmanympärireissulle”.
Mitä meille nyt kuuluu? Millaista on ollut elää vailla vakinaista asuinpaikkaa?
Helsinki International Airport 31.10.2016
Näyttötaululle syttyy teksti ”Gate open”. Nostamme pienet reppumme selkäämme ja astumme Dohan koneeseen.
Mieli on uteliaan innostunut.
Meillä ei ole vielä aavistustakaan kuinka paljon reissu tulisi muuttamaan elämäämme.
Pitkä reissu muuttaa aina ihmistä, eikä sitä koskaan palaa ihan samana tyyppinä.
Me vaan ei olla palattu vieläkään.
Elämänmatkakumppanini oli saanut kauan haaveilemansa vuorotteluvapaan. Vihdoin voisimme reissata yhdessä pidempään.
Aiempi arkemme kun oli sitä, että minä reissasin työkseni ja kävin kotona lähinnä vaihtamassa paitaa ennen seuraavaa lähtöäni.
Ismo tuli matkoilleni mukaan aina kun hänen työnsä sallivat ja kaikki hänen lomansa matkasimmekin yhdessä.
Lokakuun viimeisenä päivänä 2016 pitkäaikainen haaveemme lopulta toteutui.
Lähdimme yhdessä pitkälle matkalle.
Maailmanympärireissu, tai MYR, kuten me sitä kutsuimme jo suunnitteluvaiheessa, ei ollut konkreettisesti maailmanympärimatka.
Päätimme mennä minne milloinkin huvittaa, ilman tavoitteita pallon ympäri kiertämisestä tai tietystä määrästä maita.
Säästöjä meillä ei ollut, velkaa sitäkin enemmän.
Koti laitettiin vuokralle ja visa vinkumaan.
Viis siitä, jos luottokortille vähän velkaa kertyisikin, puoli vuottahan tässä vain matkataan. Toteutetaan unelmia nyt, eikä sitkun!
Balin Ubud, kaikkien nomaditarinoiden synnyinpesä
Lensimme Helsingistä Dohan ja Singaporen kautta Balille.
Sehän on lähes pakollinen alku kaikille nomadi- ja elämänmuutostarinoille.
Tosin meillä ei ollut mitään romanttisia haaveita Balin suhteen.
Ei mielikuvia Eat, Pray, Love -elämäntyylistä.
Ei itsemme etsimisestä ja löytämisestä.
Jos on itsensä kanssa eksyksissä, niin ei sitä minää ainakaan maailmalta löydä.
Olimme käyneet saarella aiemminkin ja pitäneet näkemästämme.
Kaipasimme yksinkertaisesti lämpöä ja lepoa.
Siihen oli Balilla hyvät puitteet kohtuullisella hintatasolla.
Vuokrasimme huoneen pienestä homestaystä kuukaudeksi ja keskityimme lähinnä oleskelemaan.
Kuuntelimme sirkkojen siritystä, lueskelimme ja tietysti joogasimme.
Loikoilun ja pienimuotoisen patikointi- ja joogaharrastelun lisäksi lähdimme katsastamaan Gili-saaret.
Gili Menolla tutustuimme aussipariskuntaan, jonka luokse päädyimme parin kuukauden päästä talonvahdeiksi.
Sittemmin kiersimme kaikki Australian osavaltiot ja jatkoimme Uuteen-Seelantiin.
Lue lisää: Bali – nomadielämän alku
Ennakkoaavistus pysyvämmästä elämänmuutoksesta
Uuden-Seelannin Queenstownissa elämänmatkakumppanini puhelin pärähti tekstiviestin merkiksi.
Yt-neuvottelut ovat alkaneet, kertoi pomonsa.
Oli aika pohtia kuuluisaa Plan B:tä.
Istuimme jo kälyisen marokkolaisen riadin aamiaisella kun se lopullinen viesti tuli.
Ja potkut.
Huoneessamme ei ollut suihkua. Kylpyamme oli, mutta siihen ei ollut tulppaa.
Ei tosin ollut pyyhkeitäkään.
Sellaisia ei löytynyt pienistä repuistammekaan.
Sopi hyvin tunnelmaan.
Lue lisää: Potku(t) unelmaelämään
Palasimme Eurooppaan ja pohdiskelemaan tilannettamme puolentoista kuukauden ajaksi Espanjaan. Matkustimme Suomeen karsimaan tavaroitamme ja fundeerasimme josko Espanja olisi meille sopiva kohde pidempiaikaiseenkin asumiseen.
Suomeen meillä ei ollut enää syytä jäädä.
Mitä me siellä tekisimme. Ei ollut enää sitä Ismon kovasti pitämää työpaikkaa ja omat työni olivat olleet maailmalla jo vuosia.
Belgrad, Suomi ja Siperia opettaa
Taloudellinen tilanteemme oli lähes katastrofaalinen. Seuraavan sijoituspaikkamme olisi syytä olla edullinen.
Mieleeni muistui edellisen kesän Balkanin-kierroksemme ja Belgrad.
Kaupunki johon ehdimme ihastua kovasti lyhyen oleskelumme aikana.
Mitäpä jos sinne kuukaudeksi näin alkuun..?
Kesäinen kuukausi venähti kolmeksi, lähes koko kesäksi 2017.
Tiedä vaikka olisimme jääneetkin, mutta läksimme käymään Suomessa suru-uutisten saattelemina.
Etelä-Suomen lisäksi matkasimme Kuusamoon mummoni synnyinsijoille onkimaan, poimimaan marjoja ja ihmettelemään karhun raapimajälkiä puiden rungoissa.
Syyskuussa hyppäsimme Helsingistä Moskovan junaan ja jatkoimme Siperian radalle.
Vaikka rahaa ei ollut, aikaa oli enemmän kuin koskaan aiemmin.
Pääsisin jatkamaan Japani-aiheista kirjaprojektiani paikan päälle Japaniin.
Kaksi saman alan yrittäjää/freelanceria samassa perheessä ei ole varsinaisesti turvatuin tapa hoitaa taloutta, mutta aina sitä jotain lehtijuttuja saisi myytyä.
Samalla alalla työskentely on myös iso etu, voimme työskennellä työparina.
Matkasimme junalla Vladivostokiin asti ennen Japaninmeren ylittämistä.
Tuo kuukausi Venäjän rautateillä on edelleen yksi hienoimpia reissukokemuksiani.
Oli aikaa mietiskellä, lueskella, tuijotella maisemia.
Enää ei ollut kiire mihinkään. Ei ollut aikatauluja.
Oli vain elämä ja unelmia.
Lue lisää: Zen & matkustamisen taito
Palaamisia tuttuihin paikkoihin
Iki-ihanassa Japanissa vierähti taas kolme kuukautta.
Ajatuksenamme oli palata myös Uuteen-Seelantiin, mutta tarvitsimme väliin budjetin tasoittelua ja lämpöä.
Palasimme ensin sinne mistä nomadielämämme alkoi, eli Balille.
Kahdeksan kuukautta Aasian ja Oseanian suunnalla sai kaipaamaan Eurooppaa, ranskalaisia ruokia ja Belgradin kotiamme.
Kevään tullen palasimme jälleen Belgradiin.
Muutaman kuukauden oleskelun jälkeen nostimme taas reput selkäämme ja teimme kolmen kuukauden mittaisen kierroksen lempimaissamme Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa.
Jälleen piipahdimme lyhyesti sukuloimassa Suomessa, mutta sydän kutsui takaisin Balkanille.
Marraskuussa astelimme takaisin tuttuun kotiimme Belgradissa.
Sen jälkeen emme olekaan poistuneet täältä kuin lyhyille reissuille.
Pari viikkoa Italiassa, viikko Slovakiassa, pari joogaretriittiä Montenegrossa, muutama Suomen-visiitti.
Nomadielämä on muuttunut etäyrittäjyydeksi, expattiudeksi (onko tuo edes sana??) ja ulkosuomalaisuudeksi.
Keisarinna Nero
Marraskuussa 2018 kävelemme kotikatuamme Đure Daničićaa, kun pysäköidyn auton alta kuuluu vaimea ”piip”. Pysähdymme.
Luoksemme hiipii pieni musta kissa.
Tuo nuuhkii käsiämme.
Totean elämänmatkakumppanilleni, että jos voisimme ottaa kissan, se olisi tämä.
Mutta ei se onnistu, ei tällä elämäntyylillä.
Eräänä helmikuisena sunnuntaiaamuna Anno Domini 2019 katson olohuoneemme ikkunasta ulos.
Aivan kuin pihalla olisi musta kissa.
Mutta eihän se ole mahdollista.
Asumme vanhassa pienessä kaupunkitalossa, jota ympäröivät korkeat muurit ja valtavat kerrostalot. Ei tänne voisi millään kissa päästä.
Haen silmälasit ja tihrustan uudelleen.
Ismokin tulee katsomaan.
Kyllä, pihallamme on kissa.
Eikä mikä tahansa kissa, vaan juuri se kissa.
Syksyllä käymme Suomessa myymässä kotimme ja pääsemme eroon veloistamme.
Lue lisää: Paikallaan olemisen ylellisyys
Syksy 2021 – Elämä nyt
Emme ole käyneet Suomessa lähes kahteen vuoteen.
Matkustusrajoitusten helpottaessa ja rokotteet saaneena lähdemme tapaamaan perhettämme ja ystäviämme.
Palaamme pian kotiin.
Belgradiin.
Tiedämme aiempaa varmemmin, ettemme ole palaamassa Suomeen aivan lähiaikoina.
Belgradissakin on vierähtänyt jo muutama vuosi.
Nero nukkuu yöt jalkojeni päällä ja itkee peräämme jo kun lähdemme kaupungille pariksi tunniksi.
Nyt ei ole pitkien reissujen aika.
Nomadielämä on ainakin tältä erää ohi.
Millaista viisi vuotta nomadielämää on ollut?
Millaista on elää vailla vakinaista asuinpaikkaa?
Ei aina helppoa, mutta antoisaa.
Kuten elämä yleensäkin.
Rikasta.
Yksinkertaista.
Ihanan materiaalivapaata extremehkölle minimalistille.
Poislukien ärsytys valmiiksi kalustettujen vuokra-asuntojen roinamääristä.
Ainoa syyni kaivata ikiomaa kotia (olkoon missä hyvänsä kunhan on pieni ja materiasta vapaa!).
Sitä patjaa lattialla ja lamppua katossa.
Ei vitsi.
– Täytän kevyesti kaikki kliseiset minimalistin määritelmät.
Henkistä pääomaa keräävää.
Oivalluttavaakin.
Lapsuuden ja nuoruuden unelmien toteutumista.
Rajojen testaamista.
Sen haaveilemani neljän muuttolaatikollisen varassa elämistä.
Vähemmänkin.
Koulurepulliseksi muuttuneen omaisuuden myötä.
Paljon uusia ystäviä.
Yksiä kohtaat useasti uudelleen.
Yllättävissäkin paikoissa. Viikkojen tai vuosien päästä.
Viime viikolla sain meiliä Ubudin ensimmäisen majapaikkamme isännältä. Viiden vuoden tauon jälkeen. Hän kyseli kuulumisia ja kertoi perheensä kasvaneen kolmannella lapsella.
Luopuminen.
Se on kenties nomadielämän vaikein rasti.
Kohtaat polulla samanhenkisiä ihmisiä.
Heitä, jotka tuntuvat jo ensikohtaamisella lapsuudenystäviltä.
Samalla tiedostat, että tämä tapaaminen on kenties viimeinen.
Emme kenties koskaan enää tapaa, mutta hän tai he ovat jättäneet meihin merkkinsä.
Jotkut tapaamiset ovat pikaisia.
Yhden illan juttuja, vaikkei nyt ihan siinä merkityksessä.
Se kuuluu lajiin.
Nomadiuteen.
Vaihdat kuulumisia yhden oluen ajan.
Tästä ihmisestä olisi voinut tulla uusi bestikseni, mutta siihen ei aika riitä.
Oli kiva tavata, hyvää loppuelämää sinullekin!
Rauhallista. Tavallista.
Nomadielämä tai ulkomailla asuminen ei lopulta ole sen kummempaa kuin arki Suomessa.
Istumme kotisohvalla tekemässä töitä läppärin ääressä.
Kyselemme toisiltamme joka päivä mitä me tänään syötäisiin.
Belgradissa, Malagassa, Irkutskissa.
Siinä hyvän arjen resepti.
Vielä ei ole aika palata.
Onko koskaan, sitä emme tiedä.
Aikamoinen tuo teidän viisi vuotta sitten alkanut matkanne, kunnes sitten päädyitte marraskuutta yli vuotta myöhemmin palasitte Belgradiin. Varmasti ylipäätään yhteisenä matkana ainutkertainen kokonaisuus ja toki myös sen yksittäiset osat kuten esimerkiksi tuo halki venäjän ilman kiirettä matkustaminen.
Oli kyllä mieletöntä aikaa! ❤️
Nyt on aika pysyä paikoillaan, mutta kyllä me varmaan taas jossain vaiheessa nostetaan reput selkään. Ehkä joku sellainen kombo, että välillä pidempään paikoillaan ja välillä kiertämistä voisi toimia.
Tällä tietoa vaihdetaan maata keväällä, mutta tarkoitus olisi kuitenkin pysyä noin vuosi paikoillaan ja tehdä sitten tukikohdasta vain lyhyitä reissuja. Nyt mennään tuon karvalapsemme Neron ehdoilla.
Onneksi tuli ne potkut! Näin jälkikäteen voi sanoa noin, vaikka varmasti siinä hetkessä oli että kääk…
Todellakin! Oonkin kirjoittanut onnenpotkuista, mutta täytyy sanoa, että kyllä se kova paikka Ismolle oli. Hän tykkäsi työstään tosi paljon ja vuorotteluvapaalle lähtiessä pomo vielä vannotti, että palaathan varmasti.
Oltiinkin jo mietitty voisiko hän joskus tulevaisuudessa saada mahdollisuuden tehdä osittain etätöitä. Että jos mä olisin pitämässä tukikohtaa jossakin päin E-Eurooppaa ja Ismo olisi osittain siellä. Silloin etätöitä ei vielä hyväksytty, niin huvittavalta kuin se nykyään kuulostaakin. Ja mä siis olin tehnyt yrittäjänä jo sen vuosikymmenen verran ulkomaankeikkaa, vaikka silloin vielä Suomessa kävinkin jokaisen keikan välissä.
Upea tarina ja ihanasti kirjoitettu, tuli kylmät väreet lukiessa. Ulkomailla useaan otteeseen asuneena voin samaistua moneen kohtaan, varsinkin ihmisten kohtaamisista, kun tietää että se on vain hetken ja sitten ei luultavasti enää tapaakaan. Mielenkiintoista nähdä minne seikkailunne seuraavaksi vie!
Oi kiitos kaunis ❤️
Odotetaan itekin vähän jännityksellä mihin me taas päädytään! 😅
Pysähdyin pitkän juttusi kohtaan kalustetuista vuokra-asunnoista. Reissumme etenevät usein reippaasti ja kun samassa hotellissa on 2-3, joskus ehkä 4-5 yötä, niin ympäristöllä ei ole niin väliä – tietyissä puitteissa. Alle 15 neliöisiä huoneita olen hotelleja varatessani oppinut välttämään, sillä kaksi ihmistä ei niissä oikein mahdu kunnolla liikkumaankaan. Muutama turhankin ankeasti tai niukasti tai rumasti sisustettu huone/asunto on osunut kohdalle – erityisesti mieleen jäi viikko Fuengirolassa joskus, jossa ihan vaan siksi, että se kämppä näytti niin kamalalta, teki mieli vaihtaa paikkaa. Olen ollut sitä mieltä, että jos ulkomaille aikoo asettua, niin kannattaisi vuokrata, ei ostaa, mutta muutaman ystävän ulkomailla omistamassa kämpässä vierailtuamme ymmärrän myös sen puolen – sen oman saa sisustaa oman makunsa mukaan. Mutta toisaalta, kunhan ei tee turhan pitkää diiliä, niin rumasta voi aina vaihtaa pois!
Onhan se ihanaa kun pääsee laittamaan mieleisekseen. Mutta toisaalta asuntoja voi vuokrata eri tasoisesti kalustettuina. Ja jos ei vuosia viivy, niin ei sen sisustuksen niin väliä ole. On ihan hauskaa kokeilla asumista eri mieltymyksin sisustetuissa asunnoista, mutta kieltämättä näin pitkän ajan jälkeen suuri tavaramäärä alkaa ylittää itselläni sietokyvyn. Alunperin tultiinkin vain muutamaksi kuukaudeksi, tai siis, niin kuvittelimme.
Ajattelen, että oma asunto olisi mukava taas jossakin vaiheessa, mutta ennen kuin tiedämme mitä maata haluamme pitää tukikohtanamme pysyvämmin, en viitsi lähteä asuntokaupoille.
Ihanasti kirjoitettu postaus Tanja! Ja itselle monelta osin niin samaistuttavakin, vaikka meidän nomadielämän polut ovatkin olleet todella erilaiset ja ollaan myös pääasiassa vietetty aikaa ihan eri maissa 😀 Toivottavasti tiet risteävät tässä joskus vielä, niin voidaan sitten istahtaa tarinoimaan oluen ääreen, tai no, todennäköisesti useammankin 🙂 Hurjasti tsemppiä seuraaviin käänteisiin ja tuleviin reissuihin!
Oi kiitos paljon Anne! Todellakin, toivottavasti ehdittäisiin joskus nähdä livenäkin! Tunnutte niin tutuilta kun on ehditty jakaa pitkään ajatuksia nomadiudesta somen välityksellä.