Kotivisiitillä

Tarpeeton tavara

Jos elo Balilla olikin rauhallista ja rentouttavaa pitkistä työpäivistä huolimatta, niin sen jälkeinen Suomenvisiitti on ollut täydellinen vastakohta.
Mikä minimalistia kotiinpaluussa stressaa? – Arvaat oikein; materia ja siitä huolehtiminen.
Erityisesti tarpeeton tavara, kaikki ne esineet, joita ei välttämättä nykyelämässä enää kaipaa.

Paluu Suomeen osa yksi

Elämämme muuttui yllättäen vuosi sitten, olimme palaamassa Suomeen pitkältä reissulta mieheni vuorotteluvapaan jälkeen, kunnes yllätys-yt:t veivät häneltä työpaikan ja pienen pohdinnan jälkeen päätimme tulla Suomeen ainoastaan myymään omaisuuttamme.

Kotimme saatiin vuokrattua nopeasti uudelleen kalustettuina, mutta päätimme hävittää mahdollisimman paljon muuta tavaraa.
Kuukausi Suomessa vierähti kuitenkin vauhdilla, eikä sitä voinut käyttää puolen vuoden poissaolon jälkeen pelkkään siivoamiseen.
Ystäviä ja sukulaisia piti ehtiä nähdä, paljon oli kaikenlaista asiaa hoidettavana.
Taloutta piti saada tasapainoon, uusia töitä suunnitella.

Paluu Suomeen osa kaksi

Syksyllä kävimme jälleen Suomessa kuukauden ajan ja sama rumba oli edessä.
Haaveet rentouttavista vapaaviikonlopuista oman taloyhtiön saunassa löylytellen alkoivat karista mielestä, kun muiden asioiden lomassa yritimme kierrättää kirjojamme ja karsia kippojamme.

En käsitä miten muut ihmiset jaksavat toistuvia tavarankarsimisoperaatiota.
Olen aina korostanut, että avain minimalistiseen elämään materiamielessä on katsoa mitä kantaa sisään, ettei joudu poistamaan tavaroitaan, muuta kuin satunnaisesti esimerkiksi yksittäisten vaatekappaleiden kuluessa loppuun.
Mutta niinpä vain joutui minimalistikin isommalle karsintakierrokselle kun koko elämän piti yhtäkkiä mahtua pelkkään reppuun.

Uudisraivaaja

Raivauskerta ei ollut ensimmäiseni.
Kolmekymppisenä erottuani olin päättänyt tehdä elämästäni vihdoin oman näköiseni ja olla välittämättä sosiaalisista paineista.
Moni tuttu ja vähän tuntemattomampikin pyöritteli silmiään ja epäili minun tulleen hulluksi, kun vaihdoin 89-neliöisen vuokra-asunnon 20-neliöiseen miniyksiöön ja hävitin tavarat, mitä en itse kokenut tarvitsevani. Tiedättehän: verhot, matot, kahvikupit, paremmat astiat…
Päivääkään en ole päätöstäni katunut ja olen koko ajan tiennyt meneväni pikkuhiljaa aina vain minimalistisempaan suuntaan.

Nykyinen puolisoni ei ole minimalisti hänkään, mutta ei myöskään shoppailija. Hän ostaa vain tarpeeseen, mutta pitää tiukasti kiinni hankkimistaan tai saamistaan tavaroista.
Yhteen muuttaessamme tavaraa oli makuuni aivan liikaa.
Päätin kuitenkin olla stressaantumatta toisen omaisuudesta. Kompromissejakin teimme. Kaikkia astioita ei esimerkiksi kannettu sisälle yhteiseen kotiimme. Vinttikomerosta tuli mieheni valtakuntaa. Sinne hän säilöö tavaroita, mistä ei ole valmis luopumaan. Minä puolestani en käy vintillä koskaan. Pois silmistä jne, kunhan eivät ole omia tavaroitani sieltä huutelemassa perääni.

Vuosien myötä siippani on oivaltanut vähemmän tavaran autuuden esimerkkiäni seuraamalla.
Tai ehkä hän vain kilttinä ihmisenä haluaa helpottaa minimalistin stressiä säästämällä minua ympäröivältä tavarapaljoudelta.
Joka tapauksessa kymmenen yhdessä viettämämme vuoden aikana hän on alkanut pikkuhiljaa luopua omistakin tavaroistaan. Pari vuotta sitten hän yhtenä päivänä yllättäen kippasi vaatekaappinsa sisällön sängylle ja jakoi vaatteet kolmeen pinoon: säilytetään, pois, ehkä.
Poislaitettavien pino oli korkein. Häntä itseäänkin vähän nauratti vanhat t-paidat, miksi niitä oli tullut säilöttyä.
Aika oli kypsä. Tuo tapahtui juuri ennen vuorotteluvapaan alkua ja maailmalle lähtöämme.

Valokuvaajana työskentelen visuaalisen hälyn keskellä ja tarvitsen ehkä siksikin poikkeuksellisen seesteisen kotiympäristön. Pidän myös toimistoa kotona, joten vietän siellä paljon aikaa.
Kaikkein eniten minua kuitenkin ahdistaa ylipäätään tavaran tuoma stressi.
Vaiva pitää siitä huolta, pestä, korjata, vartioida.
Koen tavaran olevan kirjaimellisesti taakka, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Olemme laskeneet kuinka paljon tarvitsemme ja haluamme säilyttää tavaraa.
Omalle listalleni päätyi hiukan alle sata tavaraa, mieheni listalle vähän reilu sata.
Yhteisiä tavaroita kertyi kolmas sata.
Blogin 100-kategoriasta löytyy pohdintojani tavaroiden määrästä ja siitä mikä on itselleni tarpeellista. Aiheesta lisää esim. tässä postauksessa.
Luvussa oli jo mukana esineitä, mitkä eivät ole välttämättömiä, vaan sellaisia mitä haluamme säilyttää historiamme jatkumona, muistoina. Niillä sisustamme kotimme.
Missä se ikinä tulee seuraavaksi olemaankaan.

Yksinkertaista elämää Balilla
Vuokrahuoneemme Balilla

 

Paluu Suomeen osa kolme

Nyt huhtikuuksi Suomeen tullessamme aloin stressaantua jo pari viikkoa ennen palaamista.
Aloin muistella mitä tavaroita meillä on vielä karsimatta.
Taas pitäisi alkaa sama raivausrumba kaikkien muiden kiireiden lomassa.
Asuntoa pitäisi siivota edelliseltä vuokralaiselta seuraavalle.
Onko pakko jos ei haluu?

Silti kotioven avaaminen seitsemän kuukauden jälkeen oli shokki.
Katselin ympärilleni, että ei ei ei, ei meillä oikeasti voi olla näin paljon tavaraa!
Mitään emme ole kaivanneet (no, siippani joskus pikkutakkiaan ja minä saksia) ja täällä näitä on. Sohvapöytä huutamassa, että koitapa vaan ängetä minut reppuusi, kirjat löyhyttämässä pölyä naamalleni saaden minut aivastelemaan.
Edellinen vuokralainenkin oli ystävällisesti päättänyt lahjoittaa meille lisää tavaraa. Kahteen lakanaan tyytyväinen minimalistiminä sai huomata omistavansa nyt kymmenkunta pyykkikorissa pesua odottavaa ja kirjatkin olivat lisääntyneet poissaollessamme.
Saisiko vain sulkea oven perässä ja häipyä.
Myydä asunnon kalustettuna nyt heti.
Mutta ei, siitä huolehtii minkä on hankkinut.
Lajittelee, pesee, myy, lahjoittaa.
Materian omistamisen vuoksi olen nyt tehnyt töitä öitä myöten, että ehtisin myös tavata sukulaisia ja ystäviä visiitin aikana.
Koska päivisin pitää siivota.
Saan itkupotkuraivareita, koska olen niin väsynyt karsimiseen ja siivoamiseen.
Sitä paitsi vihaan siivoamista. Etenkin jos asunnossa on mitään tavaroita, mitä pitää siirrellä pölyjä pyyhkiessä tai lattioita pestessä.

Olin niin onnellinen yksinkertaisesta balilaishuoneestamme, missä ei ollut mitään turhaa.
Valitsen aina airbnb-asunnoistakin minimalistisimmin sisustetut, vaikka viipyisin vain päiviä.
(Ja tekisi mieli heittää keittiöistä pois kaikki turha pikkusälä). Nautin japanilaisten hostellien kapselidormeista, missä oli vain futonpatja ja valaisin.

Takaisin omille poluille

Olen entistä varmempi siinä, että nuoruuden visioni neljällä laatikollisella tavaraa elämisestä on oikea tieni. Se on sattumoisin myös se määrä, mikä meillä on tulevaisuuden elämäämme varten varastoituna.
Ne tärkeät esineet, jotka odottavat pysyvän kodin löytymistä.

Kyllä, kaipaan usein pysyvää kotia. En jaksaisi pakata reppuani jatkuvasti paikkaa vaihtaen, mutta siihen kotiin ei tulla viemään tavaraa muuttoautolla.
Niin… siihenkin minulla on jo perinteitä; ensimmäiseen omaan kotiini muutin Tampereen kaupungin liikennelaitoksen bussilla. Viimeisimpään kotiini Helsinkiin toin tarpeelliset tavarani junalla.
Näiden muuttojen välissä tein ne materiaaliset harharetkeni ja autoilijaisäni sai olla siirtämässä omaisuuttani kuorma-autollaan.
Tästä lähtien aion tehdä kaikki muutot matkalaukku kourassa. Isänikin on jo eläkkeellä.

Ennen pysyvämmän kodin löytymistä nostamme kuitenkin jälleen pienet reppumme selkään, suljemme taas kotiovemme tilapäisesti tavarat taaksemme jättäen ja jatkamme matkaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s