Vaihtoehdottomuuden ihana keveys

Viime viikolla töihin keskittyminen oli vaikeaa, koska oven ulkopuolella odotti yksi lempikaupungeistani, ikuinen Rooma, missä emme olleet päässeet käymään viiteen pitkään vuoteen.
– Tehdäkö töitä vai katsella kaupunkia, siinäpä vasta pulma!
Tai no, ne työt oli tehtävä, Rooma sikseen!

Eräänä päivänä slow food -juttua kirjoittaessani nappasinkin läppärin kainalooni ja totesin miehelleni, että nyt lähdetään johonkin terassille töihin.

Olihan se paljon helpompi kirjoittaa yksinkertaisesta roomalaisesta cacio e pepe -pastasta, kun sitä söi ja fiilisteli samalla.
Tosiasiassa kirjoitin ruokaa odotellessamme ja sen syötyämme.

Läppäri nenän edessä syöminen olisi ollut pyhäinhäväistys herkullista ruokaa kohtaan.
Jotten olisi loukannut henkilökuntaa, kerroin heillekin, että kirjoitan juttua cacio e pepestä, ja sen vuoksi haluan myös nauttia siitä samalla.

Siltikin olisin mieluiten heittänyt läppärin kassin pohjalle ja keskittynyt fiilistelemään kaupungin kujia.
Jos työt eivät olisi vieneet pohjoista kohti, olisimme mielellämme jääneet vielä Roomaan.
Sieltä lähtiessämme meille selvisi, että työkeikkamme Piemontessa siirtyisi melkein viikolla.
Olisimme voineet jäädä vielä Roomaan.
Majapaikka Albasta oli kuitenkin jo varattu ja maksettu, joten ei muuta kuin haikein mielin junaan.

Lopulta lähteminen oli järkevä vaihtoehto

Majoituimme hiukan Alban keskustan ulkopuolelle asuntoon, missä oli poikkeuksellisen nopea nettiyhteys työskentelyyn.

Koska tiesimme, että oleskelumme kaupungissa venähtäisi suunniteltua pidemmäksi ajaksi, päätimme pysyä koko viikon asunnollamme tehokkaasti töitä tehden.
– Lisäajaksi voisimme varata majoituksen keskustasta ja keskittyä silloin ihailemaan kaupunkia.

Koska varsinaista katseltavaa ei kulmakunnalla ollut, oli helppo pysyä tiukasti läppärin äärellä.
Kokkasimme kotona.
Ainoasta supermarketista sai kaiken tarvittavan.
Kohtuullisen kokoisen kaupan valikoima oli riittävä, muttei liian laaja, joten ostoksista selvisi nopeasti töiden lomassakin.

Meillä on nykyään vain yksi yhteinen läppäri, joten pystyimme myös jakamaan työvuoroja.
Silloin kun minä kirjoitin, mies kävi hankkimassa illallistarpeita.

Kulmilta löytyi myös yksi kiva baari.
Parina iltana päätimme käydä töiden jälkeen nauttimassa viiniä.
Ensimmäisellä kerralla pyysimme tarjoilijaa valitsemaan jonkin paikallisista viineistä.
Hän kysyi haluaisimmeko kenties myös alkupalalautasen.
No mutta toki!
Listaa ei ollut, joten ei tarvinut miettiä mitä haluaisimme, vaan otimme ilolla vastaan sen mitä pöytään kannettiin.

Muutaman päivän kuluttua ehdotin puolisolleni käytäisiinkö töiden jälkeen baarissa.
Ei tarvinut mainita missä baarissa, – tietenkin siinä ainoassa.
Ei tarvinut käyttää aikaa sen miettimiseen minne menisimme, – tietenkin siihen ainoaan.

Tarjoilija ilahtui paluustamme.
Hän kysyi mitä tänään haluaisimme ja kun kuuli toiveemme paikallisesta viinistä, hän ehdotti toista kuin edelliskerralla.
Hyväksyimme ehdotuksen mukisematta.

Hän oli huomannut meidän pitäneen aperitiivi-annoksestamme edellisellä kerralla ja kysyi tulisiko kenties taas samanlainen.
– Tietenkin, sitähän vartenhan me oikeastaan tulimme, syömään herkullisia paikallistuotteita.
Lautanen oli tällä kerralla vähän edellisestä poikkeava, mikä oli kiinnostavaa, mutta myös vähintään yhtä herkullista.

Totta puhuen kulmilla oli enemmänkin vaihtoehtoja, mutta muut paikat olivat kesälomien vuoksi suljettuna ja keskustaan emme tuossa vaiheessa edes harkinneet vielä lähtevämme.
Oli ihanan yksinkertaista, kun oli vain yksi vaihtoehto.

Kauppa nimeltä kauppa

Olen usein tuskaillut, etteikö voisi olla vain perusvaatekauppaa, kauppaa nimeltä kauppa, mistä saisi ostaa peruspaidan, ilman lukuisia eri vaihtoehtoja.
Voisi vain koukata ovesta sisään ja napata hyllystä sen tavallisen t-paidan.

En halua uhrata aamuisin aikaa pukeutumiseen, joten en myöskään halua omistaa monenlaisia vaatteita, joiden joukosta valita päivän tyyli.
Voisin varsin mainiosti pukeutua joka ikinen päivä samoihin vaatteisiin, säätilan tietenkin huomioiden.
Oikeastaan teenkin juuri niin.

Olen aina inhonnut ostoksilla käymistä.
Ruokakaupat ovat helpoimpia, mutta silloinkin haluan miettiä ennalta mitä sieltä ostetaan, enkä haahuilla tuskastuneena hyllyjen välissä miettimässä mitä tänään syötäisiin.

Jokunen vuosi sitten vietimme pääsiäistä Armeniassa.
Silloinkin vuokrasimme asunnon Jerevanin keskustan liepeiltä asuinlähiöstä.
Naapuritalon alakerrassa oli pienen pieni ruokakauppa.
Neliöitä oli ihan maksimissaan muutama kymmenen.
Sieltä kuitenkin sai kaiken mitä pystyi kuvittelemaan tarvitsevansa.
Voita, kananmunia, lihaa, jugurttia…
Lähes kaikkea oli kuitenkin vain yksi vaihtoehto, juustoja taisi olla parikin.

Hyllystä sai napata pari perusjugurttipurkkia mukaansa nopeasti, eikä tarvinut pohtia mitä merkkiä tai makua tänään ottaisi.

Ei tarvinut tuhlata arvokasta aikaa valintojen tekemiseen.
Kaupassa käyminen oli todella nopeaa.
Ruoka pöytään ja aamiaisen jälkeen tutkimaan paikkoja.

Vaihtoehtojen vähyys sujuvoittaa arkea monilla eri osa-alueilla

Kun kaupassa on vain suolattua ja suolatonta voita, valitaan sen suolan mukaan.
Kun on vain yksi astiasto, valitaan vain syvän ja matalan lautasen välillä ruuasta riippuen.
Kun on vain kaksi lakanaa, sänkyyn pedataan se puhdas, kun toinen menee pyykkiin, eikä valita kukallisen ja yksivärisen välillä.
Kun on vain shortsit ja pitkät housut, puetaan päälle säätilan mukaan.

Vaihtoehdottomuus säästää aikaa

Viisi tai kymmenen minuuttia per päivä ei ehkä tunnu paljolta, mutta kun valinnan toistaa 365 kertaa vuodessa koko elämänsä ajan, tulee uhranneeksi loputtomasti aikaa, jonka olisi voinut käyttää johonkin merkittävämpään.

Kymmenen minuuttia päivässä on kuusikymmentä tuntia vuodessa, – puolentoista työviikon verran!
Siinä ajassa saa jo paljon aikaan – tai sen voisi vaikka lomailla.