Sisään muuttaessamme uunista löytyi kana.
Se ei ollut vuokraisännän tervetuliaislahja, vaan edellisen asukkaan sinne joskus jättämä.
Asunnon kunnosta päätellen edellinen asukas oli saattanut poistua autuaammille metsästysmaille.
Luultavimmin juoman kuin ruuan saattelemana.
Asunto oli muutenkin alkuperäisessä 50-luvun kunnossa.
Tapetit olivat täynnä valtavia rasvaläiskiä ja jääkaappi toimi miten sattui.
Kaikki oli rempallaan, mutta asunto oli Tampereen halvin, 1350 markkaa kuukaudessa.
Lisäksi vuokranantaja ehdotti, että jos tapetoisimme ja maalaisimme asunnon itse, saisimme asua ensimmäisen kuukauden ilmaiseksi.
Tämähän sopi ensimmäiseen omaan kotiin muuttaville köyhille nuorille.
Pieni pintaremontti ei kuitenkaan riittänyt.
Kylpyhuoneen pienestä istuma-altaasta vedet pois laskiessa ne valuivat seinän välistä olohuoneen lattialle linoleumlaattoja irroitellen.
Tai sen ainoan huoneen mitä 25 neliössä oli, kutsuin vain huoneen eri osia eri nimillä.
Onneksi siihen aikaan luettiin vielä paperilehtiä, niin niitä sitten tungettiin seinän viereen tulvavalliksi.
Vuokraisäntää vesivahinko ei isommin kiinnostanut, ennen kuin vesi alkoi valua alakerran naapuriin.
Silloin alkoi isompi remontti koko talossa ja vessassa piti käydä muutaman kilometrin päässä huoltoasemalla. Onneksi oli auto.
Yritimme ajoittaa silloisen avopuolisoni kanssa hätämme yhtäaikaa, jottei asemalle olisi tarvinut ajella kovin montaa kertaa päivässä.
18-vuotiaalla ei onneksi ollut vielä yöjuoksuja, noin niin kuin vessaa ajatellen.
Silti pieni vuokrayksiö oli ihana, oma minikoti.
Laitoin sitä innolla, ompelin verhot ja kasvatin kymmeniä huonekasveja.
Asuntoon mahtui kaikki mitä tarvitsi. Kissakin.
Jos taloyhtiö olisi ollut paremmassa kunnossa ja jos 90-luvun alun lama-ajan nuorella olisi ollut vakituinen työpaikka ja mahdollisuus asuntolainaan, olisin ostanut tuon 25-neliöisen yksiön omakseni.
Sen sijaan muutimme mummoni omakotitaloon, mitä hän ei enää jaksanut yksin hoitaa.
Vanha rintamamiestalo oli valtava yksiöön tottuneelle.
Asuimmekin vain pienessä huoneen ja keittiön kattavassa ullakkoasunnossa ja pidimme muualla talossa vain peruslämpöjä yllä.
Yrittäjyys ja paljon neliöitä
Yritykseni perustaessani asuimme lähiökaksiossa ja minulla oli erillinen valokuvausstudio.
Tein aloittelevana yrittäjänä liikaa töitä.
Omaa pääomaa ei ollut, joten olin joutunut nostamaan suuret lainat taakakseni.
Usein istuin vanhassa tehdaskiinteistössä puolen yön aikaan tietokoneen ääressä ja kun lähdin ajamaan kotiin rättiväsyneenä, toivoin että olisin voinut jäädä studion betonilattialle nukkumaan.
Parin vuoden jälkeen syntyi päätös luopua studiosta ja muuttaa keskustaan isoon asuntoon, minkä yhteyteen saisin työhuoneen.
Löytyi upouusi, valtava, mutta edullinen asunto keskeltä kaupunkia.
Pian huomasin, että vaikka tilaa oli käytössä paljon vähemmän kuin aiemmin (studioni oli ollut suuri), niin silti sitä oli aivan liikaa – neljä huonetta ja keittiö, joista yhtä huonetta ei tullut käytettyä ikinä.
Kaipasin yksiössä asumista.
Kompaktia, kätevää kotia, missä on vain tarpeellinen.
Kaikki käden ulottuvilla, vähän siivottavaa.
Avoerossa iso vuokra-asunto jäi minulle.
Ajattelin että nyt on sen aika.
Ostaisin oman itselleni sopivan asunnon.
Pienen ja minimalistisesti sisustetun.
Mietin, että ehkä kuitenkin olisi järkevintä ostaa noin 35-neliöinen asunto, eikä aivan pientä, työskentelinhän kuitenkin kotoa käsin.
Isompaa en silti halunnut.
Enkä ottaa liian suurta lainaa yrittäjän epävarmoilla tuloilla, vaikka pankki sellaista tyrkyttikin (se oli sitä aikaa).
Vielä tärkeämpää oli kuitenkin se, että rahaa jäisi muuhunkin.
Vuosikymmen oli mennyt matkustamatta, vaikka olin haaveillut reissaamisesta pienestä pitäen. Teini-iässä olin ollut vaihto-oppilaana ja palannut Suomeen siinä uskossa, että käyn vain lukion ja palaan maailmalle.
Lama-aika ja yrityksen perustaminen muutti suunnitelmat.
Silti tähtäin oli tulevaisuudessa, ajassa jolloin toteuttaisin unelmani ja matkustaisin paljon.
Paljonko on sopivasti?
Kiersin asuntonäyttöjä, mutta mikään ei oikein kolahtanut.
Eräänä päivänä näin ilmoituksen edullisesta 20-neliöisestä yksiöstä.
Ajattelin sen olevan liian pieni.
Minikoti sijaitsikin väärällä puolella Tammerkoskea.
Tamperelaiset harvoin muuttavat sen rajan yli.
Paitsi maan rajojen ulkopuolelle – jep, mieluummin ulkomaille kuin toiseen suomalaiseen kaupunkiin – mutta kaupungin sisällä tuo ehdoton raja on kirjaimellisesti veteen piirretty.
Hinta kuitenkin houkutteli.
Asuntovelallisenakin voisi olla varaa matkustaa.
Taloyhtiökin oli hyvä ja arvostettu.
Menin näyttöön.
Vaikkei asunto ihan yhtä kaameassa kunnossa ollutkaan kuin ensimmäinen vuokrayksiöni, niin aika pommi se oli silti.
Isännöitsijän mukaan siellä oli sattunut aikoinaan vesivahinkokin. Joku omatoimiremontoija oli jättänyt kylpyhuoneen vesieristeet tekemättä ja asentanut vain kauniit laatat.
Ihastuin silti.
Vanha, paikalleen rakennettu kivitalo oli juuri sellainen kohde mitä olin etsinyt.
Kävelin näytöstä autolleni ja ajattelin, että eihän tuossa ole mitään järkeä.
Asunnosta kiinnostuneita oli kuitenkin niin monta, että tiesin, että päätös tulisi tehdä nopeasti.
Raapustin pohjapiirroksen ulkomuistista parkkilipun taakse autossa istuessani.
Piirsin siihen tarvitsemani huonekalut paikoilleen ja totesin hämmästyksekseni, että kyllä minä asuntoon mahtuisin.
Soitin ystävälleni ja kysyin olenko tullut hulluksi.
Tuo ei osannut vastata.
Seuraavaksi soitin kiinteistönvälittäjälle ja tein tarjouksen, hiukan alle myyntihinnan.
Tarjoukseni oli korkeampi kuin neljän muun ostajaehdokkaan.
Omistaja myös arvosti sitä, että ostin asunnon omaan käyttöön, enkä sijoitukseen, kuten muut tarjouksen tehneet.
Pian olin yksiön omistaja.
Kohti unelmia: matkoja ja minimalistista elämää
Asuntolainan maksuja on edelleen jäljellä pari vuotta, mutta paljon on tapahtunut kolmentoista vuoden aikana.
Ensimmäisen ulkomaanmatkani pitkään aikaan tein jo remontin aikana.
Sitten palasin repimään kahdeksaa vanhaa tapettikerrosta ja purkamaan vanhoja keittosyvennyksen kaappeja.
Perheenjäsenet tulivat apuun ja saimme kuin saimmekin asunnon muuttokuntoon ennen vuokrasopimukseni päättymistä.
Karsin turhat tavarat. Jäljelle vain se mitä halusin ja tarvitsin.
Pari kattilaa, pari lakanaa… ei turhia verhoja tai ylimääräisiä astioita.
Juuri niin kuin olin aina haaveillut.
Unelmat alkoivat vähitellen toteutua:
Kymmenen vuotta meni reissaten työkseni ja huvikseni ympäri maailmaa.
Lentoja kertyi jopa 40-50 vuodessa.
Pieni yksiöni oli tukikohtani reissujen välissä.
Täydellinen minikoti.
Matkan varrella löytyi uusi avopuoliso.
Ostimme yhteisen asunnon Helsingistä, tuplasti yksiötäni isomman.
Oma koti silti säilyi. Päädyimme maailmalle vähän pysyvämminkin.
Reissua on pian kaksi vuotta takana.
Minikoti odottaa silti.
Siellä on asunut pois ollessamme vuokralaisia, lukuisia maailmankansalaisia, reissuelämän ja ulkomaanjaksojen välissä Suomessa hengähtäviä.
Asunto on minulle paitsi rakas koti, myös yrittäjän eläketurva.
Kun olen maksanut lainan, asunto tulee tuomaan minulle passiivista tuloa.
Pienen asunnon yhtiövastike on edullinen.
Ne vähät tavarat mitä haluamme säilyttää mukana olevan repullisen lisäksi, voimme säilyttää yksiössäni edullisemmin kuin vuokravarastossa.
Vaikka työt loppuisivat, voisin istua kotona kirjoittamassa.
Emmekä tarvitsisi kuin muutaman satasen kuukaudessa siellä asuen.
Pahimmassakin tapauksessa meillä olisi katto pään päälle.
Oma rakas minikoti, joka odottaa meitä maailmalta.